työruuhka. En ole iltaisin viitsinyt/ehtinyt/halunnut istua tietokoneella ainakaan kirjoittamassa tänne blogille.
Pari viikkoa sitten kävin katsomassa Revolutionary Roadin. Hui. Hyi. Miten voikin perheen sisällä olla yksin, miten voi jäädä kiinni kulisseihin, pelätä liikaa muutosta.
Olen vuosikaudet välttänyt kaikkia parisuhde-elokuvia (ei niitä kovin paljon tehdäkään, enemmän ne ovat rakastumishörhöilyä). Parisuhdejutut ovat kuvanneet ihmisiä tilanteissa, joista itse olen ollut ulkopuolinen. "Ne perheelliset" ovat olleet vierasta rotua. Nyt olen "niitä perheellisiä", omalla tavallani. En olekaan ulkopuolella, olen sisällä.
Ulkopuolisuuden tunteeni ovat vieläkin olemassa. Olen kuin leikkiperheellinen mieheni kanssa, emme me harrasta sellaisia perheellisten asioita, kuten sauvakävelyä ja sukulaispäivällisiä, olemme lapsettomia, meillä on omat huoneet... Sama ulkopuolisuus on ollut lapsena, nuorena, aikuisena. Se kai on osa minua, tietty etäisyyden ottaminen ja muiden tarkkaileminen, joista huonoina hetkinä tulee jännittämistä ja ahdistusta, torjutuksi tulemisen pelkoa. Puoliso pitää itseään ulkopuolisena hänkin. Hihittelimme taannoin, kun pankki myönsi lisää lainaa (taloyhtiössä tehdään ikkunaremontti, jonka kustannukset halusimme maksaa kerralla pois). Kummankin mielestä on ihan koomista, että meille annetaan lainaa noin vain - mehän ollaan ihan keskenkasvuisia eikä edes aiota aikuistua (jos se tarkoittaisi sauvakävelyä ja arvohuonekaluja ja yhteistä makuuhuonetta).
keskiviikko 22. huhtikuuta 2009
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Kymmenen kertaa jäljellä,
sehän on yhden lyhytterapian mittainen matka. Ensi keskiviikkona olisi tarkoitus tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, mihin on edetty.
Mitä pitempään tämä terapia on kestänyt, sitä enemmän olen alkanut ajatella, ettei minun ongelmani olekaan ollut masennus, ei pohjimmiltaan. Vaan? Ahdistustilat (yleinen ahdistus, sosiaalisten tilanteitten pelko). Noin keskimäärin ja tavallisesti ja ihan tutussa ympäristössä ahdistus ei haittaa, mutta sitten kun elämäntilanne muuttuu (menen töihin, vaihdan paikkakuntaa, muutan yhteen asumaan), niin huoli ja pelko ja ahdistus (hah) valtaavat ajatukset. Asiat, jotka viikko sitten tuntuivat kivoilta ja mukavilta, ovatkin vaatimuksia ja mahdollisia epäonnistumisia täynnä. Ajatukset kiertävät kehää, mieli etsii aina vain uusia ahdistuksen aiheita, en enää saa nukuttua, yksittäisissä tilanteissa pää humisee pelkkää tyhjyyttä (vaikka pitäisi sanoa se, mitä hetkeä aikaisemmin oli selkeänä mielessä), en pysty keskittymään mihinkään (vaikka tekemistä on niin paljon, että olisi pakko johonkin tarttua), kurkussa on pala ja pelkään tukehtuvani... Kun ahdistusoireet ovat jatkuneet tarpeeksi kauan tarpeeksi voimakkaina, alan masentua. Koko ajan on niin paha olo, että mielialakin alkaa laskea. Muutun toivottomaksi, lamaannun.
Nyt viimeisimmissä muutoksissa oli terapia isoksi avuksi. Sain purettua noita ahdistusoireitani ja asiat asettuivat paremmin perspektiiviin, kun en pelkästään pyörittänyt niitä päässäni. Pelkästään se, että kykenin käymään terapiassa ja olemaan töissä, lisäsi itseluottamusta. Nyt kuvittelen, etten enää reagoisi positiivisiin muutoksiin yhtä rajusti kuin ennen. Ainakin minulla on kokemus siitä, että ahdistus voi vähetä, sen ei ole pakko johtaa aina vain pahempaan olotilaan.
Mitä pitempään tämä terapia on kestänyt, sitä enemmän olen alkanut ajatella, ettei minun ongelmani olekaan ollut masennus, ei pohjimmiltaan. Vaan? Ahdistustilat (yleinen ahdistus, sosiaalisten tilanteitten pelko). Noin keskimäärin ja tavallisesti ja ihan tutussa ympäristössä ahdistus ei haittaa, mutta sitten kun elämäntilanne muuttuu (menen töihin, vaihdan paikkakuntaa, muutan yhteen asumaan), niin huoli ja pelko ja ahdistus (hah) valtaavat ajatukset. Asiat, jotka viikko sitten tuntuivat kivoilta ja mukavilta, ovatkin vaatimuksia ja mahdollisia epäonnistumisia täynnä. Ajatukset kiertävät kehää, mieli etsii aina vain uusia ahdistuksen aiheita, en enää saa nukuttua, yksittäisissä tilanteissa pää humisee pelkkää tyhjyyttä (vaikka pitäisi sanoa se, mitä hetkeä aikaisemmin oli selkeänä mielessä), en pysty keskittymään mihinkään (vaikka tekemistä on niin paljon, että olisi pakko johonkin tarttua), kurkussa on pala ja pelkään tukehtuvani... Kun ahdistusoireet ovat jatkuneet tarpeeksi kauan tarpeeksi voimakkaina, alan masentua. Koko ajan on niin paha olo, että mielialakin alkaa laskea. Muutun toivottomaksi, lamaannun.
Nyt viimeisimmissä muutoksissa oli terapia isoksi avuksi. Sain purettua noita ahdistusoireitani ja asiat asettuivat paremmin perspektiiviin, kun en pelkästään pyörittänyt niitä päässäni. Pelkästään se, että kykenin käymään terapiassa ja olemaan töissä, lisäsi itseluottamusta. Nyt kuvittelen, etten enää reagoisi positiivisiin muutoksiin yhtä rajusti kuin ennen. Ainakin minulla on kokemus siitä, että ahdistus voi vähetä, sen ei ole pakko johtaa aina vain pahempaan olotilaan.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
11 käyntiä
Minulla on 11 käyntiä jäljellä terapiaa. Viime viikkoina on tuntunut, ettei ainakaan tänne ole mitään uutta kirjoitettavaa. Tietyt ilmiöt kyllä pyörivät ja pyörittävät, mutta ne ovat nimettyjä, tunnistettuja.
Hirvittää hiukan.
Ne terapian aloituksen aikaan akuutit asiat ovat monet edelleen olemassa, ne vain eivät ole samalla lailla ylipääsemättömän vuoren kokoisia. Voin vieläkin välillä kieriskellä lapsuudessa ja nuoruudessa ja siinä kaunassa, mitä olen tuntenut äitiä kohtaan. Se olotila ei enää jää päälle tai lytistä. Samalla lailla pysähdyn joskus siihen elämättömään varhaisaikuisuuteen, mutta osaan palata nykyhetkeen. Välillä olen itseni ystävä - aiemmin olen ollut kriitikko ja tuomari.
Terapian aikana olen hankkinut tatuoinnin, mennyt naimisiin, saanut lääketieteellistä selitystä seksiongelmille ja motorisille vaikeuksille.
Nuo viimeiset kuulostavat ehkä mitättömiltä, mutta eivät ole. Olen syytellyt itseäni ja pitänyt ruumiin oireita vain kuviteltuina ja jonkinlaisina asenneongelmina, jotka loppuisivat, kunhan vain yrittäisin tarpeeksi. On ollut helpottavaa, kun on tajunnut, ettei kaikki olekaan yrittämisestä kiinni.
Viimeksi viime viikon käynnillä fysioterapeutilla FT käsitteli nilkkojani ja ihmetteli ääneen, kun oikean jalkateräni liikerata on kovin rajoittunut. Hän epäili, että jalkaterän luustossa on poikkeama tai akillesjänne on aivan liian lyhyt. Aloin puhua ääneen siitä, miten en koskaan oppinut luistelemaan. Muistikuvissani kaikki muut liikkuivat liki liidellen jäällä, minulla oli potkukelkka ja pysyin pystyssä, kuin tuin itseäni kelkalla. Vasemmalla jalalla pystyin liukumaan, oikealla voin vain potkia vauhtia. Jokainen oikean jalan liukuyritys päätyi siihen, että makasin rähmälläni jäällä - tämä jos olin uskaltanut olla toiveikas ja irrottanut otteeni kelkasta.
Miten helvetisti yritinkään - ja miten aina, jokikisellä kerralla, epäonnistuin.
Niissä tilanteissa aloin lopulta tuntea, että epäonnistuisin joka tapauksessa. Kun en voinut onnistua, voin lähinnä vain keskittyä sietämään epäonnistumiset. Siis olla ulospäin tavallinen, piilottaa harmi ja pettymys ja kiukku ja turhautuminen. Minä tässä vaan huvikseni mokailen, ihan pellenä.
Sama tunne, varmuus epäonnistumisesta ja sietämisen pakko, heräävät minussa vieläkin yksittäisinä hetkinä. Olotila on aika sietämätön - mutta se on vain tunne vanhasta. Joskus kai nämä luisteluhetket ovat niin kaukana historiassa, että lakkaan sätkimästä samassa vanhassa narussa.
Hirvittää hiukan.
Ne terapian aloituksen aikaan akuutit asiat ovat monet edelleen olemassa, ne vain eivät ole samalla lailla ylipääsemättömän vuoren kokoisia. Voin vieläkin välillä kieriskellä lapsuudessa ja nuoruudessa ja siinä kaunassa, mitä olen tuntenut äitiä kohtaan. Se olotila ei enää jää päälle tai lytistä. Samalla lailla pysähdyn joskus siihen elämättömään varhaisaikuisuuteen, mutta osaan palata nykyhetkeen. Välillä olen itseni ystävä - aiemmin olen ollut kriitikko ja tuomari.
Terapian aikana olen hankkinut tatuoinnin, mennyt naimisiin, saanut lääketieteellistä selitystä seksiongelmille ja motorisille vaikeuksille.
Nuo viimeiset kuulostavat ehkä mitättömiltä, mutta eivät ole. Olen syytellyt itseäni ja pitänyt ruumiin oireita vain kuviteltuina ja jonkinlaisina asenneongelmina, jotka loppuisivat, kunhan vain yrittäisin tarpeeksi. On ollut helpottavaa, kun on tajunnut, ettei kaikki olekaan yrittämisestä kiinni.
Viimeksi viime viikon käynnillä fysioterapeutilla FT käsitteli nilkkojani ja ihmetteli ääneen, kun oikean jalkateräni liikerata on kovin rajoittunut. Hän epäili, että jalkaterän luustossa on poikkeama tai akillesjänne on aivan liian lyhyt. Aloin puhua ääneen siitä, miten en koskaan oppinut luistelemaan. Muistikuvissani kaikki muut liikkuivat liki liidellen jäällä, minulla oli potkukelkka ja pysyin pystyssä, kuin tuin itseäni kelkalla. Vasemmalla jalalla pystyin liukumaan, oikealla voin vain potkia vauhtia. Jokainen oikean jalan liukuyritys päätyi siihen, että makasin rähmälläni jäällä - tämä jos olin uskaltanut olla toiveikas ja irrottanut otteeni kelkasta.
Miten helvetisti yritinkään - ja miten aina, jokikisellä kerralla, epäonnistuin.
Niissä tilanteissa aloin lopulta tuntea, että epäonnistuisin joka tapauksessa. Kun en voinut onnistua, voin lähinnä vain keskittyä sietämään epäonnistumiset. Siis olla ulospäin tavallinen, piilottaa harmi ja pettymys ja kiukku ja turhautuminen. Minä tässä vaan huvikseni mokailen, ihan pellenä.
Sama tunne, varmuus epäonnistumisesta ja sietämisen pakko, heräävät minussa vieläkin yksittäisinä hetkinä. Olotila on aika sietämätön - mutta se on vain tunne vanhasta. Joskus kai nämä luisteluhetket ovat niin kaukana historiassa, että lakkaan sätkimästä samassa vanhassa narussa.
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Nettilakossa, 4 päivää
En ole viime keskiviikkoillan jälkeen laittanut kotona tietokonetta päälle.
Monta syytä. Niskat jumissa. Lainassa muutama romaani, jotka oikeasti haluan lukea. Tuntuvat päivät (ja illat) vapaammilta, kun en menekään yks kaks katsomaan tätä ja tuota koneelta.
Luin Armolahjan. Katsoin Persepoliksen. Viimeiset kolme kertaa kävelyllä on ollut kaverina Silence is wild.
Äh kun vielä osaisin olla vaikean työkaverin kanssa töissä. Hän tuli juuri viikon lomalta ja noh, niin, tänään muistin taas, mikä vaikeassa työkaverissa on kannaltani vaikeaa. Kun hommat eivät suju ihan ja täysin ja täsmälleen täydellisesti, niin vaikea työkaveri on äreä. Minulla taas on tapana hermoilla ja hötkyillä - moinen taas lisää työkaverin äreyttä ja minä hermostun taas lisää.
Vaikea työkaveri pudottaa minut helposti sellaisen torutun tai käskytettävän lapsen asemaan äreydellään. Voisin marista taas kokonaisen kirjoituksen hänestä ja työmaan kuvioista, mutta ei taida maksaa vaivaa. Jumitan vaan lisää, jos kirjoitan. Vähintäänkin jumitan hartioita, taidan jumittaa myös ajatuksia.
Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien Viivi ja Wagner on aivan loistava.
Ja tämä kappale on loistava.
Monta syytä. Niskat jumissa. Lainassa muutama romaani, jotka oikeasti haluan lukea. Tuntuvat päivät (ja illat) vapaammilta, kun en menekään yks kaks katsomaan tätä ja tuota koneelta.
Luin Armolahjan. Katsoin Persepoliksen. Viimeiset kolme kertaa kävelyllä on ollut kaverina Silence is wild.
Äh kun vielä osaisin olla vaikean työkaverin kanssa töissä. Hän tuli juuri viikon lomalta ja noh, niin, tänään muistin taas, mikä vaikeassa työkaverissa on kannaltani vaikeaa. Kun hommat eivät suju ihan ja täysin ja täsmälleen täydellisesti, niin vaikea työkaveri on äreä. Minulla taas on tapana hermoilla ja hötkyillä - moinen taas lisää työkaverin äreyttä ja minä hermostun taas lisää.
Vaikea työkaveri pudottaa minut helposti sellaisen torutun tai käskytettävän lapsen asemaan äreydellään. Voisin marista taas kokonaisen kirjoituksen hänestä ja työmaan kuvioista, mutta ei taida maksaa vaivaa. Jumitan vaan lisää, jos kirjoitan. Vähintäänkin jumitan hartioita, taidan jumittaa myös ajatuksia.
Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien Viivi ja Wagner on aivan loistava.
Ja tämä kappale on loistava.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Miksei mielelle ole venyttelyohjeita?
Yritän välttää pyörimistä netissä. Tuntuu että eniten tarvitsen jalkatyötä (totuttelua pohjallisiin) ja venyttelyä ja hengitysharjoituksia.
Lueskelin fysioterpan mulle kirjoittamia venyttelyohjeita ja mietin sitä toista terapiaa. Miksei mielelle ole venyttelyohjeita? Tai on, ne vain ovat kovin sumeita.
Terapiassa viimeksi puhuin kiukusta ja suuttumuksesta. Älä ny tollai kiukuttele oli äidin reaktio minun vihaisuuteeni. Tuntui, etten kiukussa koskaan tullut nähdyksi. Yhtä hyvin siis - tai paremminkin - vetäydyn kiukkuisena olemaan itsekseni, etäällä muista. Ei tule kukaan sanomaan, että tuntisin väärin.
Paitsi että kiellän tunteita itseltäni. Kiukku ei minusta ole "fiksua" oikein missään tilanteessa eivätkä ne hätääntymiset, joita tunnen. Pitäisi olla niin kauhean kypsä, ettei mikään hermostuttaisi tai ottaisi päähän. Ihanko vähän vaadin itseltäni mahdottomia - ja raivostuttavaa kyllä se vaatimusten malli on peräisin suoraan äidiltä.
No, tällä päällä on pakko elää. Voisinko venyä hyväksymään kaikki oloni?
Lueskelin fysioterpan mulle kirjoittamia venyttelyohjeita ja mietin sitä toista terapiaa. Miksei mielelle ole venyttelyohjeita? Tai on, ne vain ovat kovin sumeita.
Terapiassa viimeksi puhuin kiukusta ja suuttumuksesta. Älä ny tollai kiukuttele oli äidin reaktio minun vihaisuuteeni. Tuntui, etten kiukussa koskaan tullut nähdyksi. Yhtä hyvin siis - tai paremminkin - vetäydyn kiukkuisena olemaan itsekseni, etäällä muista. Ei tule kukaan sanomaan, että tuntisin väärin.
Paitsi että kiellän tunteita itseltäni. Kiukku ei minusta ole "fiksua" oikein missään tilanteessa eivätkä ne hätääntymiset, joita tunnen. Pitäisi olla niin kauhean kypsä, ettei mikään hermostuttaisi tai ottaisi päähän. Ihanko vähän vaadin itseltäni mahdottomia - ja raivostuttavaa kyllä se vaatimusten malli on peräisin suoraan äidiltä.
No, tällä päällä on pakko elää. Voisinko venyä hyväksymään kaikki oloni?
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Mitäs löysinkään...
Pari kirjoitusta sitten selitin, miten olen kuvitellut masennuksen loppuvan, kunhan vain oppisin ajattelemaan oikein. Koen että juuri ajatustyötä olen tehnyt valtavia määriä - ja silti se ei ole riittänyt (jos siis riittämisen mittaajana olisi masennuksen loppuminen ajatusten voimalla).
Siellä täällä ennenkin olen törmännyt mindfulness-käsitteeseen. Eilen iltamyöhällä osui silmiini tällainen tekstikatkelma:
Juuri noin. Ja sattumanvaraisen johdatuksen kautta olen itse keksinyt joitain mindfulnessin tapaisia harjoituksia. Töissä tauolla saatan muutaman minuutin hengitellä vain, kenties tehdä jotakin joogaliikkeitten tapaista. Joskus kotona teen pitempiä rentoutusharjoituksia - tarvitsisin niitä, mutta jokin minussa haraa vastaan. Luultavasti se vastustus on silkkaa vaativuutta taas - olisi muuta, tähdellisempää tekemistä kuin lattialla makaaminen ja hengityksen ja omien ajatusten tarkkaileminen.
Nyt viime viikot olen laskenut tietynlaisia mielen levottomuuden merkkejä. Teen kovin paljon automaattiohjauksella, olematta läsnä lainkaan. Syömisessä tämä näkyy ensimmäiseksi. Havahdun välillä jääkaapilla, vaikka en ole tarkoituksella mennyt keittiöön, niin sinnepä jalkani ovat minut kuljettaneet. Huonommassa vaihtoehdossa huomaan jo syöneeni yhtä & toista ja seisovani edelleen siinä jääkaapin edessä kahmimassa lisää ruokaa ja kotiin tulosta on kulunut aikaa ehkä 5 minuuttia.
Tuo "ulko-ovelta jääkaapin ovelle" -reitti on tuttu monilta vuosilta. En tiedä, mikä minua siihen nyt vetää. Ei kai minun tarvitse tietääkään, kunhan saisin itseni edes tietoisesti valitsemaan, sen sijaan että olen autopilottina.
Sunnuntaisin olen alkanut ahdistua tulevasta viikosta. On tunne, että viikonloppu valui tyhjiin ja seuraava viikko vaatii vaikka mitä. Niin kuin nyt tuleva: olen lauantain töissä, joten viikosta tulee kuusipäiväinen. Seuraava useamman päivän vapaa alkaa vasta 19.3. Tämäkään asia ei murehtimalla muutu miksikään, ei se muutu edes siitä, että yritän "suhtautua positiivisesti".
Taidan lisätä näitä olemisharjoituksia. Löysin sovellettavia harjoituksia ja hiukan zeniä.
Siellä täällä ennenkin olen törmännyt mindfulness-käsitteeseen. Eilen iltamyöhällä osui silmiini tällainen tekstikatkelma:
Kun masennus uusiutuu, edellä kuvatutut mielensisäiset mallit johtavat petollisesti yritykseen päästä ongelmasta pois ajattelemalla. Tällöin ´märehtivä ajattelu´ väistämättä käynnistyy, ja henkilön mielessä viriää itseään ruokkiva depressiivinen kehä, jossa kokemus omasta huonoudesta ja toisaalta toivotusta paremmasta mielentilasta vaihtelee. Huonouden kokemuksen vuoksi tavoitteena olevaa hyvää mielentilaa on kuitenkin mahdoton saavuttaa. Näin henkilö lukkiutuu depressiiviseen tilaan (Segal, Williams& Teasdale 2002, 68-69). [lainaus Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti 2004/1, s. 28]
Juuri noin. Ja sattumanvaraisen johdatuksen kautta olen itse keksinyt joitain mindfulnessin tapaisia harjoituksia. Töissä tauolla saatan muutaman minuutin hengitellä vain, kenties tehdä jotakin joogaliikkeitten tapaista. Joskus kotona teen pitempiä rentoutusharjoituksia - tarvitsisin niitä, mutta jokin minussa haraa vastaan. Luultavasti se vastustus on silkkaa vaativuutta taas - olisi muuta, tähdellisempää tekemistä kuin lattialla makaaminen ja hengityksen ja omien ajatusten tarkkaileminen.
Nyt viime viikot olen laskenut tietynlaisia mielen levottomuuden merkkejä. Teen kovin paljon automaattiohjauksella, olematta läsnä lainkaan. Syömisessä tämä näkyy ensimmäiseksi. Havahdun välillä jääkaapilla, vaikka en ole tarkoituksella mennyt keittiöön, niin sinnepä jalkani ovat minut kuljettaneet. Huonommassa vaihtoehdossa huomaan jo syöneeni yhtä & toista ja seisovani edelleen siinä jääkaapin edessä kahmimassa lisää ruokaa ja kotiin tulosta on kulunut aikaa ehkä 5 minuuttia.
Tuo "ulko-ovelta jääkaapin ovelle" -reitti on tuttu monilta vuosilta. En tiedä, mikä minua siihen nyt vetää. Ei kai minun tarvitse tietääkään, kunhan saisin itseni edes tietoisesti valitsemaan, sen sijaan että olen autopilottina.
Sunnuntaisin olen alkanut ahdistua tulevasta viikosta. On tunne, että viikonloppu valui tyhjiin ja seuraava viikko vaatii vaikka mitä. Niin kuin nyt tuleva: olen lauantain töissä, joten viikosta tulee kuusipäiväinen. Seuraava useamman päivän vapaa alkaa vasta 19.3. Tämäkään asia ei murehtimalla muutu miksikään, ei se muutu edes siitä, että yritän "suhtautua positiivisesti".
Taidan lisätä näitä olemisharjoituksia. Löysin sovellettavia harjoituksia ja hiukan zeniä.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Pentu!
Kiva mennä äärimmäisyyksiin jossain asioissa.
Meillä äärimmäisyys on kissat.
Saatiin yllätyskissa, marraskuussa syntynyt pentu, joka ei tullut toimeen sijoituskotinsa lasten kanssa. Lauantaina mies oli netissä huomannut ilmoituksen, sunnuntaina haettiin kissa meille tästä läheltä, eilisen illan se orientoitui, tänään aamulla touhuili kuten kuvassa näkyy (pari kuvaa lisää täällä).
On se ihana, on. Noin keskimäärin olisi kaikenlaista työpohjaista ressiä ja ketutusta, mutta ei paljoa purista, kun on tuommoinen tassukas touhuamassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
