Yritin aloittaa harkitsematta ja lennokkaasti postauksen kirjoittamisen - no, harkitsemattomuudesta tuli harkintaa. Sitä samaa harkintaa, mikä tulee minun ja lähi-ihmisten tielle.
Miksi minun täytyy... ruveta hillitsemään ja harkitsemaan ja jahkailemaan? Miksi minä niin herkästi alan suojata itseäni ja suorittaa olemista?
Piti kirjoittaa: ihana kuva
Piti kirjoittaa: taas ahdisti työkaverin kiukkuaminen - onneksi en ollut ainoana kuuntelemassa hänen huutoaan (onneksi huuto oli aika lyhytaikaista, muuttui vaitonaisuudeksi).
Piti kirjoittaa: olenpa luova kokki. Käytin ensimmäistä kertaa ikinä lihamyllyä (miehen hankinta parin vuoden takaa), jauhoin maksaa ja lisäsin mukaan raastettua punajuurta, perunamuusijauhetta ja soijajauhoa. Hyvää...
Piti kirjoittaa: huomenna terapia: hyvähyvä.
Piti kirjoittaa: huomenna myös vapaapäivä: ah.
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Mikä auttaa - vai auttaako mikään?
Olen kovin lähellä haikeutta ja haikeudesta on lyhyt matka alakuloon, alakulosta masennukseen.
En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.
Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.
Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.
Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.
En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.
Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.
Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.
Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Opettelen hoitamaan itseäni
Opettelen hoitamaan itseäni.
Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.
Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.
Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.
Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.
Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.
"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)
Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.
Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).
Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.
Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.
Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.
Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.
Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.
Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.
"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)
Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.
Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).
Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.
sunnuntai 14. syyskuuta 2008
Kroppa nitisee
Kävin perjantaina ennen töitten alkua työterveydessä. Lääkärillehän siellä ei yks kaks päässyt, hoitsu suositti syömään kuuriluotoisesti ibuprofeiinia (3 x 600 mg päivässä). Hän olisi kirjoittanut perjantain ja lauantain sairaslomaa, mutta en huolinut.
En olisi sietänyt sitä, että perjantai-ilta ja lauantai olisi jouduttu järjestelemään uusiksi (minulla oli se perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro). Meillä on vakituisesti neljä ihmistä ja kaksi vuorottelee joka toinen viikko (on siis meillä yhden viikon ja toisessa toimipisteessä toisen). Perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro hoidetaan yhdellä ihmisellä. Suunnitelman mukaan se yhdistelmä lankeaa kerran kuussa. Tämä viikonloppu oli jo valmiiksi hankala, kun meiltä oli pyydetty yhtä ihmistä hoitamaan toisen toimipisteen lauantaivuoro ja pari ihmistä oli jo valmiiksi ilmoittanut, että heillä on menoa lauantaina.
Oikeasti olisin halunnut lääkäriin selvittämään, mikä tätä kipua aiheuttaa. Se jatkuu edelleen särkylääkkeistä huolimatta, ei onneksi sentään yhtä voimakkaana kuin torstaina. En ole kovin kipeä noin keskimäärin, mutta tiettyinä hetkinä jokin liike (esim. vain seisovasta asennosta liikkeelle lähtö) vihloo ja jalat menevät voimattomiksi. Maha ei tykkää tuosta 3 x 600mg -kuurista, joten olen syönyt vähemmän. Levossa ei särje, sentään.
Minulla on omat luuloni siitä, että tämä voi olla yhteydessä jalka- ja tasapaino-ongelmiini. Tiedän että kävelen epäkeskosti ja kengänpohjat kuluvat epäsymmetrisesti (oikeaa jalkaa astun jollain lailla ulkosyrjälle). Vasen jalka on melkein kaksi kertaa paksumpi säärestä kuin oikea. Monena vuonna kaaduin vähintään kerran tai kahdesti vuodessa. Aina hyvällä kelillä, aina tasaisella maalla. Aina oli oikea jalka "pettänyt" ja olin päätynyt kumolleen sen vasemman polven päälle. Nyt ihan viime vuosina tasapaino on kai hiukan parantunut - viimeisin tasaisen maan kaatuminen on jostakin tämän vuosituhannen alkupuolelta.
Nämä tasapaino- ja kävelyasennot ovat aina jääneet toissijaiseksi. Kun niiden kanssa kumminkin pystyy elämään, niin en jaksa laukkoa niiden takia lääkärissä. Vähän myös epäilen, voiko noille mitään tehdäkään - ehkä jotakin tukipohjallisia laittaa kenkiin kenties.
Ei paranna oloa se, että olen pitkässä työputkessa. Vapaapäivä eilisestä lauantaista on vasta ensi perjantaina. En erityisemmin pidä kuusipäiväisistä viikoista. Viime vuonna meillä oli lauantain vapaa heti seuraavana maanantaina, mutta kiertoa muutettiin (en tiedä miksi). Joku kai tykkää urakkatyyppisestä systeemistä (ja siitä pitkästä viikonlopusta). Minulle se yksi vapaapäivä ei riitä pääsemään irti töistä. (Niin, ei varmaan auta sekään, että tässä kirjoitan työasioista... äh.)
En olisi sietänyt sitä, että perjantai-ilta ja lauantai olisi jouduttu järjestelemään uusiksi (minulla oli se perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro). Meillä on vakituisesti neljä ihmistä ja kaksi vuorottelee joka toinen viikko (on siis meillä yhden viikon ja toisessa toimipisteessä toisen). Perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro hoidetaan yhdellä ihmisellä. Suunnitelman mukaan se yhdistelmä lankeaa kerran kuussa. Tämä viikonloppu oli jo valmiiksi hankala, kun meiltä oli pyydetty yhtä ihmistä hoitamaan toisen toimipisteen lauantaivuoro ja pari ihmistä oli jo valmiiksi ilmoittanut, että heillä on menoa lauantaina.
Oikeasti olisin halunnut lääkäriin selvittämään, mikä tätä kipua aiheuttaa. Se jatkuu edelleen särkylääkkeistä huolimatta, ei onneksi sentään yhtä voimakkaana kuin torstaina. En ole kovin kipeä noin keskimäärin, mutta tiettyinä hetkinä jokin liike (esim. vain seisovasta asennosta liikkeelle lähtö) vihloo ja jalat menevät voimattomiksi. Maha ei tykkää tuosta 3 x 600mg -kuurista, joten olen syönyt vähemmän. Levossa ei särje, sentään.
Minulla on omat luuloni siitä, että tämä voi olla yhteydessä jalka- ja tasapaino-ongelmiini. Tiedän että kävelen epäkeskosti ja kengänpohjat kuluvat epäsymmetrisesti (oikeaa jalkaa astun jollain lailla ulkosyrjälle). Vasen jalka on melkein kaksi kertaa paksumpi säärestä kuin oikea. Monena vuonna kaaduin vähintään kerran tai kahdesti vuodessa. Aina hyvällä kelillä, aina tasaisella maalla. Aina oli oikea jalka "pettänyt" ja olin päätynyt kumolleen sen vasemman polven päälle. Nyt ihan viime vuosina tasapaino on kai hiukan parantunut - viimeisin tasaisen maan kaatuminen on jostakin tämän vuosituhannen alkupuolelta.
Nämä tasapaino- ja kävelyasennot ovat aina jääneet toissijaiseksi. Kun niiden kanssa kumminkin pystyy elämään, niin en jaksa laukkoa niiden takia lääkärissä. Vähän myös epäilen, voiko noille mitään tehdäkään - ehkä jotakin tukipohjallisia laittaa kenkiin kenties.
Ei paranna oloa se, että olen pitkässä työputkessa. Vapaapäivä eilisestä lauantaista on vasta ensi perjantaina. En erityisemmin pidä kuusipäiväisistä viikoista. Viime vuonna meillä oli lauantain vapaa heti seuraavana maanantaina, mutta kiertoa muutettiin (en tiedä miksi). Joku kai tykkää urakkatyyppisestä systeemistä (ja siitä pitkästä viikonlopusta). Minulle se yksi vapaapäivä ei riitä pääsemään irti töistä. (Niin, ei varmaan auta sekään, että tässä kirjoitan työasioista... äh.)
torstai 11. syyskuuta 2008
Äkkikosketus mummouteen
Köpötin kuin mummo tänään töihin, hyvä kun jalat nousivat edes laahustukseen. Viisikymmentä metriä bussipysäkiltä työpaikan ovelle tekivät tiukkaa.
On - kai, luultavasti - iskias. Aamulla olin vain vähän jäykkä, mutta bussimatkailu terapiaan ja takaisin teki minusta ihan ramman. Tervetuloa vanhuus - liikun noin 10 kertaa hitaammin kuin yleensä ja välillä vihloo niin, että meinaa mennä jalat alta.
Auts auts auts. Olisi tällä viikolla lauantaikin työpäivä, perkele. Jos tämä tämmöisenä jatkuu, niin laittaudun huomenna aamulla työterveyteen.
Jotain koomistakin. Kun tulin kotio töitten jälkeen, niin sanoin miehelle "Mää olen ihan romuna". Mies ynähti pelästyneen kysymyksen: "Mitä ny?" Kun hänelle selvisi, että poden selkää, niin sanoi: "Jaa kun mää luulin että sun mieli on romuna. Se on paljo pahempi, toi nyt on vaan yks osa kroppaa, et sinä itse."
Vieteri tuli vartiksi mahan päälle. Ihana kissa.
On - kai, luultavasti - iskias. Aamulla olin vain vähän jäykkä, mutta bussimatkailu terapiaan ja takaisin teki minusta ihan ramman. Tervetuloa vanhuus - liikun noin 10 kertaa hitaammin kuin yleensä ja välillä vihloo niin, että meinaa mennä jalat alta.
Auts auts auts. Olisi tällä viikolla lauantaikin työpäivä, perkele. Jos tämä tämmöisenä jatkuu, niin laittaudun huomenna aamulla työterveyteen.
Jotain koomistakin. Kun tulin kotio töitten jälkeen, niin sanoin miehelle "Mää olen ihan romuna". Mies ynähti pelästyneen kysymyksen: "Mitä ny?" Kun hänelle selvisi, että poden selkää, niin sanoi: "Jaa kun mää luulin että sun mieli on romuna. Se on paljo pahempi, toi nyt on vaan yks osa kroppaa, et sinä itse."
Vieteri tuli vartiksi mahan päälle. Ihana kissa.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Pieniä iloja ja jumeja
Heh, puolisko oli vaihtokaupassa päätynyt saamaan yhdet ylimääräiset pöytäkaiuttimet - sunnuntaista asti olen vähän väliä "löytänyt" itseni pyörimästä YouTubessa.
Sujuvasti tykkään yhtä aikaa Beat Happeningista, Michelle Shockedista ja Billy Braggista. Ja Jesus and Mary Chainista. Ja ja ja...
Huomenna on terapia, toivottavasti.
Jotenkin tarvitsisi päästä käsiksi siihen, että lamaannun, jos minun pitäisikin toimia toisin tai eri tavalla kuin koskaan ennen. (Siis tämä tietyissä jutuissa, joissa tiedän, että se aikaisempi tapa tehdä johtaa huonoihin lopputuloksiin.)Voin mielessäni suunnitella niitä erilaisia tapoja ja nähdä itseni tekemässä toisin kuin ennen, mutta sitten oikeassa tilanteessa lamaannun. Epäröin. En uskallakaan. Jumiudun.
En ymmärrä, miksen vain voi mennä ja tehdä... Olen niin kuin pikkulapsi noissa tilanteissa - siis kovin erilaisia tilanteita tulee mieleen, esim. sellaiset, kun pitäisi mennä töissä muistuttamaan lapsia, että olisivat hiljempaa. Jos hymyilen ja sanon kovin sievästi, niin eipä sillä sanomisella ole mitään vaikutusta... silti huomaan taas seuraavallakin kerralla hymyileväni ja puoliksi kuiskaavani "Voisittekos te olla pikkasen hiljempaa?" Arrg. Putoan sille samalle väärälle toimintauralle uudestaan ja uudestaan.
Olen jo mielessäni miettinyt asian, olen jo mielessäni tehnyt "toisin". Ja aivan varmasti tiedän, että toisin tekeminen olisi yritystä liikkua kohti onnistumista. Silti vaan... jumitan.
Sujuvasti tykkään yhtä aikaa Beat Happeningista, Michelle Shockedista ja Billy Braggista. Ja Jesus and Mary Chainista. Ja ja ja...
Huomenna on terapia, toivottavasti.
Jotenkin tarvitsisi päästä käsiksi siihen, että lamaannun, jos minun pitäisikin toimia toisin tai eri tavalla kuin koskaan ennen. (Siis tämä tietyissä jutuissa, joissa tiedän, että se aikaisempi tapa tehdä johtaa huonoihin lopputuloksiin.)Voin mielessäni suunnitella niitä erilaisia tapoja ja nähdä itseni tekemässä toisin kuin ennen, mutta sitten oikeassa tilanteessa lamaannun. Epäröin. En uskallakaan. Jumiudun.
En ymmärrä, miksen vain voi mennä ja tehdä... Olen niin kuin pikkulapsi noissa tilanteissa - siis kovin erilaisia tilanteita tulee mieleen, esim. sellaiset, kun pitäisi mennä töissä muistuttamaan lapsia, että olisivat hiljempaa. Jos hymyilen ja sanon kovin sievästi, niin eipä sillä sanomisella ole mitään vaikutusta... silti huomaan taas seuraavallakin kerralla hymyileväni ja puoliksi kuiskaavani "Voisittekos te olla pikkasen hiljempaa?" Arrg. Putoan sille samalle väärälle toimintauralle uudestaan ja uudestaan.
Olen jo mielessäni miettinyt asian, olen jo mielessäni tehnyt "toisin". Ja aivan varmasti tiedän, että toisin tekeminen olisi yritystä liikkua kohti onnistumista. Silti vaan... jumitan.
tiistai 9. syyskuuta 2008
Ryhmäliikuntaa
Olin pelottavassa paikassa, ryhmäliikuntatunnilla, siis koulun voimistelusalissa puolapuiden varjossa.
Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.
Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.
Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.
Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.
Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).
Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.
Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.
Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.
Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.
Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.
Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).
Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
