Sekametelisoppaa

Ah, käynyt elokuvissa. Ja nähnyt ystävää monen kuukauden tauon jälkeen (hän oli laskenut tänään, että tulee kahdeksan vuotta siitä kun tutustuimme. Aika on tässä kohden lyhyt - minusta siitä kun tapasimme erään kansanopiston ala-aulassa ei mitenkään voi olla noin monta vuotta).

Ja sitten otin omat henkiset hevarit aivan pienestä asiasta. Ja hevareitten seurauksena taas päätin, että minun pitää opetella puhumaan.

Aivan pieni asia meni näin: mies oli eilen töiden jälkeen käynyt kaupassa, sanoi laittavansa tänään ruokaa, nosti pakastimesta lihaa sulamaan. Minä sanoin juu, kysyin tarvitaanko vielä jotain (kaupat olivat silloin auki, itselleni halusin salaattia). Mies mutisi perunoista. Kävin ruokakaupassa. Katsastin että jääkaapissa oli paketti herkkusieniä, viimeinen myyntipäivä 30.4. Mies sanoi laittavansa ne huomiseen ruokaan, kyllä päivän vielä säilyisivät. Ookoo, odottakoon. Olisin ollut valmis paistamaan ne saman tien.

Tänään menin sitten kahdeksi keskustaan tapaamaan ystävää. Tulin takaisin kolmisen tuntia myöhemmin (kahvia, simaa ja munkin nauttineena). Olin nälkäinen jo ennen lähtöä keskustaan, olin tarkoituksella säästellyt nälkää. Mies taas ei sitten tehnyt elettäkään ruuan laittamiseksi, minä älysin lopulta kysyä, aikooko hän värkätä jotain. "No en mää kun söin just makkaraa. Laitan vasta viikonloppuna lihan."

No höh. En olisi mitenkään ollut ruuanlaittovireessä, olin lähinnä nälkävireessä (saan helposti päänsäryn jos en syö oikein mitään ja nyt otsanahassa juili). Ja ne herkkusienet, ne olisivat viikonloppuna käyttökelvottomia, pakkohan minun on ne laittaa...

Happamena värkkäsin sitten ruokaa ja mietin, miten tästä ärtymyksen tilasta pääsisin pois. Ärsytti kun jääkaapissa oli oikeita ruokia mätänemässä ja toinen veti makkaraa sen oikean ruuan sijasta ja jätti minulle sen raaka-aineista asti värkkäämisen, vaikka toisin oli puhunut. (Toisaalta itsepä olin ostanut ne sienet, mutta olisin laittanut ne jo edellisenä päivänä, jollei mies olisi luvannut käyttää niitä tänään.)

Diibadaa. Koitin olla ajattelematta asiaa, mutta ketutti vähän kaikki. Mutta sitten taas - miksei toinen saisi muuttaa mieltään? Ja pakkoko minun on itku kurkussa näitä sieniä palotella - ei mies ainakaan siihen minua pakota?

Kun ruoka oli jo valmista ja hyväksi havaittua (päästäni sävelsin sieni-sipuli-chili-paprika-porkkanamuhennosta ja keitin nuudeleita lisukkeeksi), tajusin sanoa:

On mullakin ongelma. Ei olisi yhtään huvittanut ruuan laittaminen tänään, mutten siedä sitä että ruokaa mätänee kaappiin.

Ja mies siihen:

Joo ja mä olisin laittanut sen lihan, mutta kun en tiennyt moneltako sää tulet, eikä se lämmitettynä ole hyvää. Sitten mun vaan tuli nälkä ja söin makkaraa.

Voi elämä. Miksei noitakin lauseita vähän aiemmin tullut suusta ulos? Vaikka hyvä kai, että edes kärvistelyjen jälkeen...

Onneksi meidän ongelmat on lähinnä "pilaantuneet herkkusienet" -tasoa. Nääkin on ihan tarpeeksi haasteellisia.