... tänne en ole jaksanut krijoittaa.
Sama ilmiö on ollut ennenkin: kirjoitan itseäni jumiin. Kun kirjoitan, jään kiinni kirjoittamiini tunteisiin aina vaan enemmän ja enemmän.
Eli en juuri ole kirjoittanut viime viikkoina.
Pelottaa etten selviä tästä sittenkään. Tai että tähän menee loputtomasti aikaa, loppuelämä suunnilleen. Tuntuu, ettei tämä talvi lopu ikinä.
Hah, näin positiivinen maaliskuun aloitus.
maanantai 1. maaliskuuta 2010
lauantai 28. marraskuuta 2009
Heureka...
Oivallus tässä sopassa.
Olen listannut mielessäni näitä ex:n ja meidän suhteen huonoja puolia, selittänyt itselleni sitä, miksi ei ollutkaan niin paha, että ex lähti toisen naisen matkaan. Rautalangasta väännettynä: ex:n kanssa oli aika paskamaista, ja onneksi pääsin siitä paskasta eroon, kun äijä häipyi. Silti on surettanut ja itkettänyt, ja sekös tuntuu turhauttavalta.
On minulla osuuteni siinä, miksi oleminen ex:n kanssa ei sujunut. Minähän jätin kertomatta omista toiveistani ja tarpeistani, piilottelin itseäni. Ihan alussa oli vielä yritystä - esim. avoliiton alkuvaiheissa kyselin, mikä olisi semmoinen läheisyysjuttu, joka olisi helppo toteuttaa ja joka ei ahdistaisi kumpaakaan. Tarkoitus oli myös sanoa, että minä tarvitsen läheisyyttä ja tuntuu aivan helevetin ahdistavalta, jos pyörin minulle rakkaan ihmisen kanssa samassa huushollissa päivätolkulla ilman että fyysisesti kosketamme toisiamme. Sovittiin, että halataan ennen nukkumaanmenoa. Luulin sen olevan alku jollekin, mutta se meidän välinen läheisyys ei laajentunut mihinkään, kun ex-miehellä ei ollut tarvetta läheisyyteen minun kanssani. Joskus itse ulos lähtiessäni menin halaamaan miestä. Olisi pitänyt tehdä niitä halauksia enemmän, mutta en jaksanut ponnistella. Moinen spontaani lähentyminen vaati liikaa minulta, kun toinen oli epämääräisellä tavalla torjuva jatkuvasti.
Minun on pakko miettiä oma osuuteni tässä sopassa. Ilman oman osuuden tiedostamista en selviä eteenpäin, vaan jään siihen ansaan, että epäilen ja pelkään ja hätäilen siinä seuraavassa suhteessa ja kuvittelen, että kohta mies lähtee aivan niin kuin ex lähti. Jos ihmiset lähtevät noin yleensäkin aivan miten sattuu suhteista - ilman että puolisko on mitenkään osallisena lähdön syihin - niin en halua olla suhteessa enää ikinä. En siedä sitä, etten voisi itse millään lailla vaikuttaa siihen, loppuuko suhde vai ei. Helevetti, minähän olen 50% suhteesta! Tai ainakin minun pitäisi olla... Ex:n kanssa tuntui välillä sitä, ettei hän missään suhteessa ollut, vaan eleli ihan sinkkuna. Ei hänellä muita suhteita ollut, mutta hän rytmitti arkensa minusta riippumattomasti, vaikka elimme saman katon alla. Hän eristäytyi omaan huoneenseensa nukkumaan päiväunia tai roikkumaan netissä tai pelaamaan. Minun piti ponnistella sen iltahalauksenkin kanssa - on vaikea lähestyä ihmstä, joka istuu selkä päin, näyttöä kohti kumartuneena. Tunsin monesti itseni lapseksi, joka yrittää herättää aikuisen huomion. Se oli helvetin ahdistavaa.
Tavallaan itse erosin ex:stä, kun lakkasin yrittämästä niiden minulle tärkeiden asioiden esiin tuomista. Läheisyyden puutteesta kirjoitan, kun se oli isoin tärkeä mutta puuttuva asia. Kun lakkasin yrittämästä, niin etäännyin - ja ex oli jo valmiiksi etäällä. Ei siinä kohden tarvitse olla avaruusfyysikko ymmärtääkseen, miten helposti kahden toisistaan etäällään olevan liittoon tulee kolmas osapuoli.
En osaa tuntea syyllisyyttä siitä, etten jaksanut yrittää. Yritin mielestäni riittävästi - ja toinen taas ei yrittänyt lainkaan, ex oli muodollisesti tyytyväinen suhteeseen. Ajoittain tunnen itseni ihan hirveän vialliseksi suhteemme läheisyysongelmaisuuden takia. Ex muutaman kerran sanoi minulle ääneen, että hänen mielestään minä en tahdo läheisyyttä. (Mistä hän sen tiesi? Ehkä lähetän ristiriitaisia viestejä, torjun vaikka haluan. )
On vaikea uskoa, että tämä joskus toimisi. Vanhemmillani ei ole toiminut. En ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joissa läheisyys olisi ollut helppoa ja vaivatonta ja olisin ollut täysin hyväksytty läheisyydessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä tässä isoin kysymys on se, etten itse hyväksy omia läheisyydentarpeitani, vaan pidän niitä lapsenomaisina ja toisarvoisina. Tällä hetkellä niiden on pakkokin olla toisarvoisia, sillä ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin fyysistä läheisyyttä kokea.
Olen listannut mielessäni näitä ex:n ja meidän suhteen huonoja puolia, selittänyt itselleni sitä, miksi ei ollutkaan niin paha, että ex lähti toisen naisen matkaan. Rautalangasta väännettynä: ex:n kanssa oli aika paskamaista, ja onneksi pääsin siitä paskasta eroon, kun äijä häipyi. Silti on surettanut ja itkettänyt, ja sekös tuntuu turhauttavalta.
On minulla osuuteni siinä, miksi oleminen ex:n kanssa ei sujunut. Minähän jätin kertomatta omista toiveistani ja tarpeistani, piilottelin itseäni. Ihan alussa oli vielä yritystä - esim. avoliiton alkuvaiheissa kyselin, mikä olisi semmoinen läheisyysjuttu, joka olisi helppo toteuttaa ja joka ei ahdistaisi kumpaakaan. Tarkoitus oli myös sanoa, että minä tarvitsen läheisyyttä ja tuntuu aivan helevetin ahdistavalta, jos pyörin minulle rakkaan ihmisen kanssa samassa huushollissa päivätolkulla ilman että fyysisesti kosketamme toisiamme. Sovittiin, että halataan ennen nukkumaanmenoa. Luulin sen olevan alku jollekin, mutta se meidän välinen läheisyys ei laajentunut mihinkään, kun ex-miehellä ei ollut tarvetta läheisyyteen minun kanssani. Joskus itse ulos lähtiessäni menin halaamaan miestä. Olisi pitänyt tehdä niitä halauksia enemmän, mutta en jaksanut ponnistella. Moinen spontaani lähentyminen vaati liikaa minulta, kun toinen oli epämääräisellä tavalla torjuva jatkuvasti.
Minun on pakko miettiä oma osuuteni tässä sopassa. Ilman oman osuuden tiedostamista en selviä eteenpäin, vaan jään siihen ansaan, että epäilen ja pelkään ja hätäilen siinä seuraavassa suhteessa ja kuvittelen, että kohta mies lähtee aivan niin kuin ex lähti. Jos ihmiset lähtevät noin yleensäkin aivan miten sattuu suhteista - ilman että puolisko on mitenkään osallisena lähdön syihin - niin en halua olla suhteessa enää ikinä. En siedä sitä, etten voisi itse millään lailla vaikuttaa siihen, loppuuko suhde vai ei. Helevetti, minähän olen 50% suhteesta! Tai ainakin minun pitäisi olla... Ex:n kanssa tuntui välillä sitä, ettei hän missään suhteessa ollut, vaan eleli ihan sinkkuna. Ei hänellä muita suhteita ollut, mutta hän rytmitti arkensa minusta riippumattomasti, vaikka elimme saman katon alla. Hän eristäytyi omaan huoneenseensa nukkumaan päiväunia tai roikkumaan netissä tai pelaamaan. Minun piti ponnistella sen iltahalauksenkin kanssa - on vaikea lähestyä ihmstä, joka istuu selkä päin, näyttöä kohti kumartuneena. Tunsin monesti itseni lapseksi, joka yrittää herättää aikuisen huomion. Se oli helvetin ahdistavaa.
Tavallaan itse erosin ex:stä, kun lakkasin yrittämästä niiden minulle tärkeiden asioiden esiin tuomista. Läheisyyden puutteesta kirjoitan, kun se oli isoin tärkeä mutta puuttuva asia. Kun lakkasin yrittämästä, niin etäännyin - ja ex oli jo valmiiksi etäällä. Ei siinä kohden tarvitse olla avaruusfyysikko ymmärtääkseen, miten helposti kahden toisistaan etäällään olevan liittoon tulee kolmas osapuoli.
En osaa tuntea syyllisyyttä siitä, etten jaksanut yrittää. Yritin mielestäni riittävästi - ja toinen taas ei yrittänyt lainkaan, ex oli muodollisesti tyytyväinen suhteeseen. Ajoittain tunnen itseni ihan hirveän vialliseksi suhteemme läheisyysongelmaisuuden takia. Ex muutaman kerran sanoi minulle ääneen, että hänen mielestään minä en tahdo läheisyyttä. (Mistä hän sen tiesi? Ehkä lähetän ristiriitaisia viestejä, torjun vaikka haluan. )
On vaikea uskoa, että tämä joskus toimisi. Vanhemmillani ei ole toiminut. En ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joissa läheisyys olisi ollut helppoa ja vaivatonta ja olisin ollut täysin hyväksytty läheisyydessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä tässä isoin kysymys on se, etten itse hyväksy omia läheisyydentarpeitani, vaan pidän niitä lapsenomaisina ja toisarvoisina. Tällä hetkellä niiden on pakkokin olla toisarvoisia, sillä ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin fyysistä läheisyyttä kokea.
tiistai 10. marraskuuta 2009
Pyhä jysäys sentään
Koko päivän olen ihmetellyt omaa logiikkaani tarpeitten ja toiveitten ilmaisussa. Logiikka ei toimi: en ilmaise itse tarpeitani enkä toiveitani, kun epäilen, ettei niitä kumminkaan kuultaisi. Eli niitä EI kuulla, tietenkään. Kai tämä on tällaisena jotenkin helpommin hallittavaa. On ollut helpompi piiloutua kuin ottaa se riski, että toinen ihminen reagoisi.
Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...
Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.
Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).
Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).
Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...
Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.
Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).
Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).
lauantai 24. lokakuuta 2009
Yllätin itseni
Terveisiä treffeiltä ja teatterista! Moneen tuntiin ei itkettänyt ollenkaan, ei tuntunut edes ahdistavalta. Myönnän että lähinnä tarvitsen lääkettä "kaikki on loppu eikä mikään ala" -ajatuksiin. Vaikka järkeilemällä tiedän, ettei se ole totta, niin tunne yrittää roikkua vanhan suhteen loppumisessa. Ei kumminkaan täysin.
Treffiseuralainen on mukava, hiukan aranpuoleinen kaveri - hänenlaisensa taitaa olla ainoa mahdollinen tällä hetkellä, muuten ahdistun ja syöksyn karkuun. Uskalsin jopa kutsua hänet tänne uuteen kotiin teelle. Katsotaan nyt, johtaako meidän tapaamisemme tämän enempään. Ei tarvitse johtaa. Hän tietää, että olen vasta eronnut, on puhuttu siitä, että voi kaikessa rauhassa kuulostella.
Näytelmäkin oli hyvä.
Treffiseuralainen on mukava, hiukan aranpuoleinen kaveri - hänenlaisensa taitaa olla ainoa mahdollinen tällä hetkellä, muuten ahdistun ja syöksyn karkuun. Uskalsin jopa kutsua hänet tänne uuteen kotiin teelle. Katsotaan nyt, johtaako meidän tapaamisemme tämän enempään. Ei tarvitse johtaa. Hän tietää, että olen vasta eronnut, on puhuttu siitä, että voi kaikessa rauhassa kuulostella.
Näytelmäkin oli hyvä.
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Reikiä nolla hampaissa...
... päässä ja sydämessä saattaa olla useampi reikä.
On ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt parkua. Aamulla hammaslääkäri, hammaslääkärin jälkeen odottelemaan yhtä hyllykköä, jonka löysin kierrätyskeskuksesta maanantaina. Se saapui sopivasti ennen töihin lähtöä. Töissä ruokatauolla puhisin ääneen henkilökohtaisia ongelmiani tulevan henkilöstöpäivän suhteen, ja se helpotti oloa. Väänsin siitä vähän vitsiä, kun tilanne on sekä koominen että traaginen. Tajuan komiikan kyllä - mutta silti epäilen, että menen tragedian puolelle.
Iltavuoron päivystys oli piitkä ja tylsä. Kiersin ruokakaupan kautta kotiin, kotona aloin paistaa muikkuja pannulla. Sitten piti lääkitä Pihinä (pikkukissa, joka inhoaa lääkitystä) ja notkua netissä. Nyt olisi viisainta mennä nukkumaan. Alan muuten silkasta väsymyksestä skitsota jotakin.
On ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt parkua. Aamulla hammaslääkäri, hammaslääkärin jälkeen odottelemaan yhtä hyllykköä, jonka löysin kierrätyskeskuksesta maanantaina. Se saapui sopivasti ennen töihin lähtöä. Töissä ruokatauolla puhisin ääneen henkilökohtaisia ongelmiani tulevan henkilöstöpäivän suhteen, ja se helpotti oloa. Väänsin siitä vähän vitsiä, kun tilanne on sekä koominen että traaginen. Tajuan komiikan kyllä - mutta silti epäilen, että menen tragedian puolelle.
Iltavuoron päivystys oli piitkä ja tylsä. Kiersin ruokakaupan kautta kotiin, kotona aloin paistaa muikkuja pannulla. Sitten piti lääkitä Pihinä (pikkukissa, joka inhoaa lääkitystä) ja notkua netissä. Nyt olisi viisainta mennä nukkumaan. Alan muuten silkasta väsymyksestä skitsota jotakin.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Viisas ystäväni
Ex toi puolilta päivin muuttolaatikoita - ne ovat olleet hänen nykyisen rakkaansa muutossa mukana, mutta mitä väliä. Ystävä kutsui kaupungille syömään ja kahville, menin, söimme, puhuimme.
Ystävä on viisas. Ei pitäisi ajatella ja analysoida tunteitaan, hän sanoi. Niissä on niin monta puolta, että ajattelemalla saa vain sotkun aikaan. Pitäisi vain tuntea tunteet.
Ja tämän kun muistaisin. Ei minulle tee hyvää ajatella ex:n käytöstä ja etsiä sille syitä ja miettiä, mitä hänen kaistapäisessä päässään oikein on tapahtunut viime kuukausina. Ensinnäkin mietin toisen ihmisen pään liikkeitä - absurdia. Yhtä hyvin voisin miettiä sitä, miten tuo kukkapöydän anopinkieli aistii valon. En minä saa sitä selville. Toiseksi ei tästä ajattelusta ole minulle mitään hyötyä, kun se mitä on tapahtunut, ON TAPAHTUNUT, eikä ole mitään maailmankaikkeuden suurta pyyhekumia, jolla voisi pyyhkäistä viime viikot pois.
Kun palasin tänne, Urho Puh tuli mahan päälle tunniksi. Se kehrää nyt minulle, kehräsi eilenkin. Voi Urhoa, se on arka ja säikky, menee sekaisin muutoksista.
Ystävä on viisas. Ei pitäisi ajatella ja analysoida tunteitaan, hän sanoi. Niissä on niin monta puolta, että ajattelemalla saa vain sotkun aikaan. Pitäisi vain tuntea tunteet.
Ja tämän kun muistaisin. Ei minulle tee hyvää ajatella ex:n käytöstä ja etsiä sille syitä ja miettiä, mitä hänen kaistapäisessä päässään oikein on tapahtunut viime kuukausina. Ensinnäkin mietin toisen ihmisen pään liikkeitä - absurdia. Yhtä hyvin voisin miettiä sitä, miten tuo kukkapöydän anopinkieli aistii valon. En minä saa sitä selville. Toiseksi ei tästä ajattelusta ole minulle mitään hyötyä, kun se mitä on tapahtunut, ON TAPAHTUNUT, eikä ole mitään maailmankaikkeuden suurta pyyhekumia, jolla voisi pyyhkäistä viime viikot pois.
Kun palasin tänne, Urho Puh tuli mahan päälle tunniksi. Se kehrää nyt minulle, kehräsi eilenkin. Voi Urhoa, se on arka ja säikky, menee sekaisin muutoksista.
tiistai 8. syyskuuta 2009
Minun lähiomaiseni?
Kävin tänään paikallisella erikoispoliklinikalla hoidattamassa varvastani (sekin vielä... patti on patittanut isovarpaassa viime kevättalvesta asti, ja operaatioaika tuli kehnon logiikan mukaan tämän rytäkän keskelle).
Patti punkteerattiin. Jos se uusii, niin sitten leikataan. En jaksa ressata patista (ganglio) sen enempää. Mutta poliklinikan ilmoittautumisessa melkein pillastuin, kun kysyttiin lähiomaista. Eihän minulla ole! Ketään! En tiedä, kenet pitäisi ilmoittaa. Vanhat vanhempani ovat mieleltään ja ruumiiltaan niin raihnaisia, etten halua minkään instanssin heille ensimmäisenä ilmoittavan mistään vakavasta minua koskevasta. Muita sukulaisia taas ei ole. On pari tätipuolta ja muutama serkkupuoli ja peräti yksi täysserkku, mutta en ole heidän kanssaan juuri tekemisissä.
Ilmoitin sitten ex-miehen, kumminkin. Jäi kysymättä, pitääkö lähiomaisen olla sukua. Ja pitääkö lähiomainen yleensä ilmoittaa - toisaalta, jos ei ilmoita, niin silloin viimeistään viestit kulkevat pelkille sukulaisille, viranomaisilla kun ei ole tietoa ihmisten ystävyyssuhteista.
Päh. Että tällaista.
Jos pää ei hajoa, niin kroppa ainakin. Ristiselässä tuntui poliklinikkakeikan jälkeen sairas vihlaisu. Nyt särkee. Melkein tasan vuosi sitten minulla oli parin viikon selkäkipujakso, jonka alkuvaiheessa suunnilleen jokainen liike oli yhtä tuskaa. Sentään pääsin sängystä ylös. Toivon mukaan nyt ei tule samanlaista. En millään jaksaisi enää fyysistä kremppaa tämän keskelle, muutenkin on tarpeeksi sietämistä.
Patti punkteerattiin. Jos se uusii, niin sitten leikataan. En jaksa ressata patista (ganglio) sen enempää. Mutta poliklinikan ilmoittautumisessa melkein pillastuin, kun kysyttiin lähiomaista. Eihän minulla ole! Ketään! En tiedä, kenet pitäisi ilmoittaa. Vanhat vanhempani ovat mieleltään ja ruumiiltaan niin raihnaisia, etten halua minkään instanssin heille ensimmäisenä ilmoittavan mistään vakavasta minua koskevasta. Muita sukulaisia taas ei ole. On pari tätipuolta ja muutama serkkupuoli ja peräti yksi täysserkku, mutta en ole heidän kanssaan juuri tekemisissä.
Ilmoitin sitten ex-miehen, kumminkin. Jäi kysymättä, pitääkö lähiomaisen olla sukua. Ja pitääkö lähiomainen yleensä ilmoittaa - toisaalta, jos ei ilmoita, niin silloin viimeistään viestit kulkevat pelkille sukulaisille, viranomaisilla kun ei ole tietoa ihmisten ystävyyssuhteista.
Päh. Että tällaista.
Jos pää ei hajoa, niin kroppa ainakin. Ristiselässä tuntui poliklinikkakeikan jälkeen sairas vihlaisu. Nyt särkee. Melkein tasan vuosi sitten minulla oli parin viikon selkäkipujakso, jonka alkuvaiheessa suunnilleen jokainen liike oli yhtä tuskaa. Sentään pääsin sängystä ylös. Toivon mukaan nyt ei tule samanlaista. En millään jaksaisi enää fyysistä kremppaa tämän keskelle, muutenkin on tarpeeksi sietämistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
