perjantai 14. maaliskuuta 2008

Pienisieluinen ihminen kirjoittaa muiden elämästä

Olen pienisieluinen ihminen, jonka ympärillä on muita pienisieluisia ihmisiä.

Ystävältä tuli tänään vastauskirje. Ilahduin, sillä vastaus merkitsi minulle sitä, että ystävä edelleenkin haluaa jatkaa ystävyyttä.

Sillä hyvä?

Noh. Näh. Pienisieluinen minä ei ymmärrä ystäväni vastauksia. Pienisieluinen minä pitää ystävääni vähän... tyhmänä ja henkisesti laiskana. Kysyin, viihtyykö hän työssään. Hän vastasi, että työtä on tänä vuonna vähemmän kuin sinä edellisenä (tämä ei minusta ollut vastaus kysymykseen...). Kysyin, pitääkö hän paikkakunnasta. Hän vastasi, että viime kesänä oli kamala asumistilanne (ystävä ja mies asuivat kolmessa eri paikassa eri puolilla Suomea), hän on tyytyväinen siihen että nyt ei tarvitse muuttaa. (Niin... hän siis on ollut pahemmissakin paikoissa.) Kysyin, eikö häntä häiritse se, että avopuoliso on työttömänä. Hän vastasi, että on kovin mukavaa, kun hänen ei tarvitse töitten jälkeen huolehtia ruuista tai siivouksesta.

Ne pari tilaajaani voivat skipata tämän yli, selitän nimittäin muitten ihmisten asioita. Toisaalta jos joku tätä lukee, niin voisi palauttaa minut maan pinnalle sanomalla vaikka, että vedän hernepussia nenään asioista jotka eivät minulle kuulu.

Tuossa viimeisessä kysymyksessä tuli näkyviin se, mitä en ymmärrä. Taustaksi pitää kertoa, että ystäväni avomies on saksalainen, ollut aiemmin toimistotyöntekijänä. Suomessa mies on ollut työtön, kielikursseilla ja työvoiman kursseilla. Koska ystäväni on kohtuullisesti palkatussa ammatissa, mies ei työttömänä saa korvauksia. Miehellä on kohtuullinen kielitaito, mutta hänen osaamisensa on sellaista, että työllistyminen nykyisellä asuinpaikkakunnalla on epätodennäköistä. Arjessa heidän päivänsä menevät niin, että ystävä lähtee töihin, mies laittelee sillä välin päivän ruuat ja puuhailee itsekseen kotihommat, kun ystävä tulee kotiin, niin yhdessä he sitten käyvät kävelyllä, kaupassa, mitä milloinkin. Yhdessä he sitten myös liikkuvat viikonloppuisin, kuten nyt viimeksi tulivat tänne kylään.

Miehellä ei tietääkseni ole omia ystäviä tai tuttuja täällä. Mies on katolinen, ystävä kirkosta eronnut. Joskus olen varovasti kysynyt uskonnosta, ilmeisesti miehen uskonnollisuus on lähinnä tapauskonnollisuutta, on käynyt jouluna messussa yms.

Pienisieluinen minä ei voi olla miettimättä. Jos asetelma olisi toisin päin, niin johan nousisi verenpaine - kotirouva vieraassa kulttuurissa ja vailla mitään taloudellista turvaa. Kun asetelma on tämä, niin ystäväni ei näe siinä mitään väärää tai omituista - mies tykkää hoitaa kodin (se rooli hänelle on langennut itsestään, kun työnsaanti vieraassa maassa ei ole onnistunut) ja ystävä on tyytyväinen, kun hän saa istua valmiiseen pöytään. Käsittääkseni he eivät ole mitenkään varmistelleet miehen asemaa. Jos ystävälle tapahtuisi jotakin odottamatonta, jos hän vaikka kuolisi kolarissa tms., niin mies olisi lain mukaan nobody, ei hänellä olisi mahdollisuutta edes jäädä heidän kotiinsa asumaan.

Tuo on faktapuolta. Sitten on ihan puhtaasti tunteelle perustuva puoli. En ymmärrä, mitä ystäväni näkee noin johdateltavissa olevassa miehessä, jolle käy kaikki, joka elää niin pienesti, että ystävä voi tehdä omat valintansa oikeastaan miehen läsnäolosta piittaamatta. Mies on minun silmissäni niin kuin palvelija ja - sorry - munaton tossukka. En ymmärrä miten tuossa asetelmassa voi olla kipinää tai intohimoa - likeisyyttä ja hellyyttä kenties, mutta eroottista, eh.

Ok, tässä se nyt on. Pelkistetysti kai voisi sanoa, että minua häiritsee ystäväni ja miehensä välinen riippuvuus - näen heidän välillään lähinnä riippuvuutta, en rakkautta. Ja se ahdistaa. Ja tulee tunne, että molemmat elävät "väärin".

torstai 13. maaliskuuta 2008

Pikku-uutinen

Helsingin Sanomien pikku-uutinen kertoo, että Kelan psykoterapiatuen saaneita oli viime vuonna 12 prosenttia enemmän kuin vuotta aiemmin.

Hip. Ja tänään taas neljältä on terapia. Tosin toukokuun alussa tämä loppuu. Silloin pitäisi kai olla täysin parantunut? En ole vakavissani edes harkinnut kolmannen vuoden anomista - se olisi kumminkin vain kerta viikossa, se taas tuntuisi turhalta. Valmistelut - eli taas uuden b-lausunnon hankkiminen - olisi pitänyt jo aloittaa, minulla kun ei ole hoitosuhdetta psykiatriin.

Höh, ajatukseni vievät taas jonnekin kuukausien päähän. Jospa ottaisin ihan tämän hetken ensin.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

Omituisia yksityiskohtia

1. En ole käynyt koskaan jääkiekko-ottelussa enkä ostanut iltapäivälehteä.

2. Minulla on ollut silmälasit kahdeksan vanhasta, linssit -6 ja jotakin. En ole edes kokeillut piilolinssejä.

3. Permanetti saa minut näyttämään lampaalta. Kerran kokeiltu.

4. Minulla on ajokortti. En ole kokeillut autolla ajoa vuoden 1990 jälkeen.

5. Olen neljästi (eri vuosina) aloittanut Tai Chi -liikesarjan. Joka kerralla se on jäänyt potkuvaiheeseen.

6. En ole koskaan ollut kosmetologilla.

7. Olen ollut tatuoitavana.

8. En ole lukenut yhtään Potteria.

9. Minulla on kymmeniä päiväkirjoja.

Kas näin... Ensimmäinen kohta tuli tämänpäiväisen ja viimeviikkoisen työmaajutustelun seurauksena. Tänään kollega erehtyi kysymään, mitä joukkuetta kannatan, ja vastasin etten tiedä lätkästä mitään. Kollega taisi lopulta jäädä siihen uskoon, etten tiedä lätkästä mitään, kun kerran olen kotoisin sellaisesta pikkukaupungista, jossa ei ole pelattu edes puulaakitasolla. Eh. Vähän kamala oli huomata, että olin varttitunnin verran nakitettuna jaaritteluun, joka käsitteli jääkiekkojoukkueita. Kollegan päässä kulki ajatus, että tietyn joukkueen kannattajaksi tullaan asumalla joukkueen kotipaikkakunnalla tai sen liepeillä. Tuolla logiikalla voisin kannattaa ainakin Tapparaa, Ilvestä, Jypiä, HPK:ta, Ässiä ja Lukkoa.

Mutku lätkä ei kiinnosta.

tiistai 11. maaliskuuta 2008

Katsomon eturivistä

Katsoin näytelmän. Olimme tosiaan katsomon eturivissä, yhdessä kohtauksessa päällemme satoi ranskanpastilleja.

En edes yritä analysoida sitä.

Jokin minussa riehaantuu silloin, kun taiteessa toteutetaan jotakin järjetöntä. Siis kun näyttämölle tuodaan myskihärkiä ja neandertahlin ihmisiä, esimerkiksi. Sama tapahtuu, kun rikotaan perustavanlaatuinen kaava, laitetaan vaikka naisnimiseen rooliin miesnäyttelijä, esimerkiksi.

Se on syvästi vapauttavaa. Sisäinen pienisieluinen kaavanlaatijani mykistyy hetkeksi ihan täysin. Pääsen irti.

Joskus vielä uskon itseeni tarpeeksi. Voin itse tehdä sitä, minkä katsomisesta tai lukemisesta nyt nautin. Jossain pisteessä tajuan perin juurin, ettei minun tarvitse olla sen kummallisempi, luovempi, taitavampi, lahjakkaampi, kuin olen. Se mitä olen riittää ja sillä mitä olen pääsen käsiksi siihen, mikä on pinnan alla, ytimessä.

Näytelmässä soi kummallinen versio vanhasta biisistä. Vuonna 1988 (tai -89) se soi minulla kasettimankalta, minulla oli koko kasetti Chapmania, olin ostanut ison kaupungin musiikkikaupasta. Ei kappale tuo mieleen ihmisiä (minulla harvemmin mikään kappale liittyy ihmisiin), mutta muistan täsmälleen sen ruskean vanhan Toyotan, jolla ajoin hetken aikaa ajokortin saamisen jälkeen. En ole koskenut auton rattiin 1990-luvun alun jälkeen.
" I love you
Is all that you can't say"
Ha, juuri näin... Minulla tai hänellä ei juuri ole tapana sanoa r-sanoja. En tiedä, onko sillä lopulta merkitystä - voi tehdä rakkaudellisia tekoja.

Upea valo

Töiden jälkeen iltapäivällä upea valo ja märän maan tuoksua. Piti kävellä lenkki, ihmetellä vaan.

Jokainen kevät sama juttu: havahdun siihen, miten pimeää onkaan ollut.

maanantai 10. maaliskuuta 2008

Kirje!

No niin, tämänpäiväisen ystäväpähkimisen seurauksena kirjoitin ystävälle kirjeen, ihan kynällä ja paperilla (hän kuuluu ihmisiin, jotka omistavat kyllä sähköpostin, mutta lukevat postiaan vain työpaikalla yhteiskoneelta säännöllisen epäsäännöllisesti).

Isoin "menetys" tässä voi olla se, että haaskasin kirjoittamiseen runsaan tunnin tästä illasta. "Menetys" konkretisoituu, jos en saa ystävältä vastausta. Kysyin suoraan, millaiset tuntemukset hänellä on tästä hetkestä (sanoin senkin, että jos joutuisin hänen nahkoihinsa, niin minua ahdistaisi).

Katsotaan nyt. Kokemuksesta tiedän, että jos minä en nosta asioita puheeksi, niin on turha odottaa hänen sitä tekevän. Meille on muodostunut vuosien myötä yhdenlainen roolijako, jota en osaa purkaa. Siinä roolijaossa minä olen se keskustelunavaaja ja pohtija, hän on enemmän käytännön touhuaja ja neuvoja. En nyt jaksa jäädä junnaamaan siihen, mitä päätin tuossa joskus taannoin (päätin: lopetan keskustelunavaajan roolissa, en halua olla aina se aloitteentekijä...).

Terapiassa taas

Puhuin koko tunnin yhdestä ystävyyssuhteesta terapiassa. Olen vältellyt siitä puhumista, kun on tuntunut, että selittäisin siinä liikaa toisen ihmisen asioita, sellaisen ihmisen, joka ei "edes" ole sukulainen tai lähiomainen. Tapasin tämän ystävän lauantaina ja tapaamisesta jäi tarve purkaa asioita jonkun ihan ulkopuolisen kanssa.

Tajusin siinä puhumisen aikana, että tällä hetkellä minun ja ystävän välillä on monta estettä, joista osa on kovin konkreettisia. En voi esim. olettaa tai odottaa kovin syvää ystävyyttä välillämme, jos en juurikaan tapaa ystävääni kahden kesken (ja näin se on tällä hetkellä: ystävä kulkee avomiehensä kanssa ja meidän kahdenkeskinen puhuminen jää satunnaisiin puheluihin).

Jos eläisin ystäväni asemassa, olisin kovin ahdistunut. Hänen maailmassaan on monta sellaista ilmiötä, jotka olen ratkonut ihan toisin juuri ahdistuksen takia. Epäilen että ystävälläni hänen valintoihinsa vaikuttaa eniten turvallisuudentavoittelu (eli yksinkertaisesti pelko). Olen pitänyt häntä järkevänä ja pelottomana ihmisenä, mutta hänen pelkonsa taitavat olla vaikeammin lähestyttäviä kuin omani. Minä menen pieneksi ajaksi paniikkiin tai hätäilen tai valvon öitä, mutta saatan siitä huolimatta elää pelkojeni kanssa. Ystävä taas taitaa yrittää elää niin, ettei pelon tunne pääsisi heräämään.

Luulen, että ystävä kuuntelee isoissa asioissa kohtuuttoman paljon vanhempiensa mielipiteitä. Esimerkiksi selitys sille, miksi ystävä elää avoliitossa: ystäväni äiti ei kuulemma hyväksyisi avomiestä vanhempien omaisuuden perijäksi. (Taustaksi: äiti oli saamassa sydänkohtausta ja ties mitä kohtausta silloin kun ystäväni esitteli äidilleen miesystävänsä - tällöin oli siis kyseessä ihan aikuinen yli 30-vuotias ihminen. Kummasti on äiti kumminkin hengissä edelleen, ja aikaa tuosta ensiesittelystä taitaa olla 8 vuotta suunnilleen.)

Ystävä on tehnyt ison ratkaisun, kun hän on pitänyt oman päänsä. Mutta sen oman pään pitämisen jälkeen hän on alkanut käymään kauppaa. Tavallaan hän yrittää elää edelleen samalla lailla kuin ennen avoliittoa (en tarkoita tässä sinkkuelämää vaan suhdetta vanhempiin.Ystäväni pitää edelleenkin vanhempiensa kotia omana kotinaan - miehen kanssa yhteinen asuminen taas on jo 6 vuotta ollut "tilapäistä", varastohyllyjä huonekaluina yms.

Minua vääntää ja kääntää, kun näen ystävän pyörivän ihan samassa kehässä kuin itse olen pyörinyt - siis aikuisen lapsen riippuvuudessa suhteessa vanhempiin, etenkin äitiin. Ystävä on ainoa lapsi ja hän on ainoa tuntemani nainen, joka on laillani hirvittävän myöhään ja vanhana aloittanut ensimmäisen seurustelusuhteen. Sivusta seuraten tuntuu, että ystävä on valinnut puolisonsakin niin, että tämä mahdollisimman vähän tulisi hänen ja vanhempien suhteen väliin - mies on sellainen mukautuvainen ja kiltti kaveri, joka tuskin ikänään tulisi edes ajatelleeksi, että avovaimon äiti sorkkii liikaa heidän yksityisyyteensä.