Terveisiä treffeiltä ja teatterista! Moneen tuntiin ei itkettänyt ollenkaan, ei tuntunut edes ahdistavalta. Myönnän että lähinnä tarvitsen lääkettä "kaikki on loppu eikä mikään ala" -ajatuksiin. Vaikka järkeilemällä tiedän, ettei se ole totta, niin tunne yrittää roikkua vanhan suhteen loppumisessa. Ei kumminkaan täysin.
Treffiseuralainen on mukava, hiukan aranpuoleinen kaveri - hänenlaisensa taitaa olla ainoa mahdollinen tällä hetkellä, muuten ahdistun ja syöksyn karkuun. Uskalsin jopa kutsua hänet tänne uuteen kotiin teelle. Katsotaan nyt, johtaako meidän tapaamisemme tämän enempään. Ei tarvitse johtaa. Hän tietää, että olen vasta eronnut, on puhuttu siitä, että voi kaikessa rauhassa kuulostella.
Näytelmäkin oli hyvä.
lauantai 24. lokakuuta 2009
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Reikiä nolla hampaissa...
... päässä ja sydämessä saattaa olla useampi reikä.
On ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt parkua. Aamulla hammaslääkäri, hammaslääkärin jälkeen odottelemaan yhtä hyllykköä, jonka löysin kierrätyskeskuksesta maanantaina. Se saapui sopivasti ennen töihin lähtöä. Töissä ruokatauolla puhisin ääneen henkilökohtaisia ongelmiani tulevan henkilöstöpäivän suhteen, ja se helpotti oloa. Väänsin siitä vähän vitsiä, kun tilanne on sekä koominen että traaginen. Tajuan komiikan kyllä - mutta silti epäilen, että menen tragedian puolelle.
Iltavuoron päivystys oli piitkä ja tylsä. Kiersin ruokakaupan kautta kotiin, kotona aloin paistaa muikkuja pannulla. Sitten piti lääkitä Pihinä (pikkukissa, joka inhoaa lääkitystä) ja notkua netissä. Nyt olisi viisainta mennä nukkumaan. Alan muuten silkasta väsymyksestä skitsota jotakin.
On ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt parkua. Aamulla hammaslääkäri, hammaslääkärin jälkeen odottelemaan yhtä hyllykköä, jonka löysin kierrätyskeskuksesta maanantaina. Se saapui sopivasti ennen töihin lähtöä. Töissä ruokatauolla puhisin ääneen henkilökohtaisia ongelmiani tulevan henkilöstöpäivän suhteen, ja se helpotti oloa. Väänsin siitä vähän vitsiä, kun tilanne on sekä koominen että traaginen. Tajuan komiikan kyllä - mutta silti epäilen, että menen tragedian puolelle.
Iltavuoron päivystys oli piitkä ja tylsä. Kiersin ruokakaupan kautta kotiin, kotona aloin paistaa muikkuja pannulla. Sitten piti lääkitä Pihinä (pikkukissa, joka inhoaa lääkitystä) ja notkua netissä. Nyt olisi viisainta mennä nukkumaan. Alan muuten silkasta väsymyksestä skitsota jotakin.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Viisas ystäväni
Ex toi puolilta päivin muuttolaatikoita - ne ovat olleet hänen nykyisen rakkaansa muutossa mukana, mutta mitä väliä. Ystävä kutsui kaupungille syömään ja kahville, menin, söimme, puhuimme.
Ystävä on viisas. Ei pitäisi ajatella ja analysoida tunteitaan, hän sanoi. Niissä on niin monta puolta, että ajattelemalla saa vain sotkun aikaan. Pitäisi vain tuntea tunteet.
Ja tämän kun muistaisin. Ei minulle tee hyvää ajatella ex:n käytöstä ja etsiä sille syitä ja miettiä, mitä hänen kaistapäisessä päässään oikein on tapahtunut viime kuukausina. Ensinnäkin mietin toisen ihmisen pään liikkeitä - absurdia. Yhtä hyvin voisin miettiä sitä, miten tuo kukkapöydän anopinkieli aistii valon. En minä saa sitä selville. Toiseksi ei tästä ajattelusta ole minulle mitään hyötyä, kun se mitä on tapahtunut, ON TAPAHTUNUT, eikä ole mitään maailmankaikkeuden suurta pyyhekumia, jolla voisi pyyhkäistä viime viikot pois.
Kun palasin tänne, Urho Puh tuli mahan päälle tunniksi. Se kehrää nyt minulle, kehräsi eilenkin. Voi Urhoa, se on arka ja säikky, menee sekaisin muutoksista.
Ystävä on viisas. Ei pitäisi ajatella ja analysoida tunteitaan, hän sanoi. Niissä on niin monta puolta, että ajattelemalla saa vain sotkun aikaan. Pitäisi vain tuntea tunteet.
Ja tämän kun muistaisin. Ei minulle tee hyvää ajatella ex:n käytöstä ja etsiä sille syitä ja miettiä, mitä hänen kaistapäisessä päässään oikein on tapahtunut viime kuukausina. Ensinnäkin mietin toisen ihmisen pään liikkeitä - absurdia. Yhtä hyvin voisin miettiä sitä, miten tuo kukkapöydän anopinkieli aistii valon. En minä saa sitä selville. Toiseksi ei tästä ajattelusta ole minulle mitään hyötyä, kun se mitä on tapahtunut, ON TAPAHTUNUT, eikä ole mitään maailmankaikkeuden suurta pyyhekumia, jolla voisi pyyhkäistä viime viikot pois.
Kun palasin tänne, Urho Puh tuli mahan päälle tunniksi. Se kehrää nyt minulle, kehräsi eilenkin. Voi Urhoa, se on arka ja säikky, menee sekaisin muutoksista.
tiistai 8. syyskuuta 2009
Minun lähiomaiseni?
Kävin tänään paikallisella erikoispoliklinikalla hoidattamassa varvastani (sekin vielä... patti on patittanut isovarpaassa viime kevättalvesta asti, ja operaatioaika tuli kehnon logiikan mukaan tämän rytäkän keskelle).
Patti punkteerattiin. Jos se uusii, niin sitten leikataan. En jaksa ressata patista (ganglio) sen enempää. Mutta poliklinikan ilmoittautumisessa melkein pillastuin, kun kysyttiin lähiomaista. Eihän minulla ole! Ketään! En tiedä, kenet pitäisi ilmoittaa. Vanhat vanhempani ovat mieleltään ja ruumiiltaan niin raihnaisia, etten halua minkään instanssin heille ensimmäisenä ilmoittavan mistään vakavasta minua koskevasta. Muita sukulaisia taas ei ole. On pari tätipuolta ja muutama serkkupuoli ja peräti yksi täysserkku, mutta en ole heidän kanssaan juuri tekemisissä.
Ilmoitin sitten ex-miehen, kumminkin. Jäi kysymättä, pitääkö lähiomaisen olla sukua. Ja pitääkö lähiomainen yleensä ilmoittaa - toisaalta, jos ei ilmoita, niin silloin viimeistään viestit kulkevat pelkille sukulaisille, viranomaisilla kun ei ole tietoa ihmisten ystävyyssuhteista.
Päh. Että tällaista.
Jos pää ei hajoa, niin kroppa ainakin. Ristiselässä tuntui poliklinikkakeikan jälkeen sairas vihlaisu. Nyt särkee. Melkein tasan vuosi sitten minulla oli parin viikon selkäkipujakso, jonka alkuvaiheessa suunnilleen jokainen liike oli yhtä tuskaa. Sentään pääsin sängystä ylös. Toivon mukaan nyt ei tule samanlaista. En millään jaksaisi enää fyysistä kremppaa tämän keskelle, muutenkin on tarpeeksi sietämistä.
Patti punkteerattiin. Jos se uusii, niin sitten leikataan. En jaksa ressata patista (ganglio) sen enempää. Mutta poliklinikan ilmoittautumisessa melkein pillastuin, kun kysyttiin lähiomaista. Eihän minulla ole! Ketään! En tiedä, kenet pitäisi ilmoittaa. Vanhat vanhempani ovat mieleltään ja ruumiiltaan niin raihnaisia, etten halua minkään instanssin heille ensimmäisenä ilmoittavan mistään vakavasta minua koskevasta. Muita sukulaisia taas ei ole. On pari tätipuolta ja muutama serkkupuoli ja peräti yksi täysserkku, mutta en ole heidän kanssaan juuri tekemisissä.
Ilmoitin sitten ex-miehen, kumminkin. Jäi kysymättä, pitääkö lähiomaisen olla sukua. Ja pitääkö lähiomainen yleensä ilmoittaa - toisaalta, jos ei ilmoita, niin silloin viimeistään viestit kulkevat pelkille sukulaisille, viranomaisilla kun ei ole tietoa ihmisten ystävyyssuhteista.
Päh. Että tällaista.
Jos pää ei hajoa, niin kroppa ainakin. Ristiselässä tuntui poliklinikkakeikan jälkeen sairas vihlaisu. Nyt särkee. Melkein tasan vuosi sitten minulla oli parin viikon selkäkipujakso, jonka alkuvaiheessa suunnilleen jokainen liike oli yhtä tuskaa. Sentään pääsin sängystä ylös. Toivon mukaan nyt ei tule samanlaista. En millään jaksaisi enää fyysistä kremppaa tämän keskelle, muutenkin on tarpeeksi sietämistä.
maanantai 31. elokuuta 2009
Matka toiselle planeetalle
Olin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa. Tapasin vanhan ystävän opiskeluajoilta - molemmat muistelimme, että olimme opiskeluaikaan kavereita, muttemme erityisen läheisiä. Nyt tämä ystävä on minulle omalla tavallaan tärkeä, vaikka tapaamme korkeintaan kerran puolessa vuodessa. Ystävällä on juuri vuoden täyttänyt lapsi ja vuoden vanha avioliitto - ihmeesti hän jaksoi kuunnella, kun kelasin viime viikkojen tapahtumia, jotka ovat täysin eri maailmasta kuin hänen elämänsä.
En olisi koskaan uskonut, että ystävien suhteen käy näin. Se minun pitkäaikaisin ja "parhain" ystäväni on vetäytynyt täysin sen jälkeen, kun kerroin erosta. Hän sanoi puhelimessa "en taida osata neuvoa sinua nyt mitenkään" ja minä jäin sanattomana miettimään, etten varsinaisesti kaipaa neuvoja (enkä oleta, että kukaan osaisi neuvoa), vaan tarvitsen kuuntelijaa ja tukijaa, joka kyllästymiseen asti ja vaikka vähän kornisti asti hokisi: "olet ookoo ihminen, ihana, upea, hieno nainen". No, vanha ystävä on lähettänyt sentään kaksi tekstiviestiä. Molemmissa puhuttiin siitä, että hän toivoo asunnon löytyvän nopeasti. Ehkä se on ainoa asia, johon hän osaa puuttua. En tiedä.
Olin huvilateltassa katsomassa Laurie Andersonin ja Lou Reedin yhteiskonsertin. Ostin lipun jo joskus kesäkuussa, ja viime viikosta asti soudin ja huopasin sitä, voinko lähteä. Lopulta päätin mennä - surkua ja ahdistusta on jo ihan tarpeeksi ilman että vasiten jäisin sivuun tilaisuuksista, joihin haluaisin mennä.
Musiikki oli loistavaa...
En olisi koskaan uskonut, että ystävien suhteen käy näin. Se minun pitkäaikaisin ja "parhain" ystäväni on vetäytynyt täysin sen jälkeen, kun kerroin erosta. Hän sanoi puhelimessa "en taida osata neuvoa sinua nyt mitenkään" ja minä jäin sanattomana miettimään, etten varsinaisesti kaipaa neuvoja (enkä oleta, että kukaan osaisi neuvoa), vaan tarvitsen kuuntelijaa ja tukijaa, joka kyllästymiseen asti ja vaikka vähän kornisti asti hokisi: "olet ookoo ihminen, ihana, upea, hieno nainen". No, vanha ystävä on lähettänyt sentään kaksi tekstiviestiä. Molemmissa puhuttiin siitä, että hän toivoo asunnon löytyvän nopeasti. Ehkä se on ainoa asia, johon hän osaa puuttua. En tiedä.
Olin huvilateltassa katsomassa Laurie Andersonin ja Lou Reedin yhteiskonsertin. Ostin lipun jo joskus kesäkuussa, ja viime viikosta asti soudin ja huopasin sitä, voinko lähteä. Lopulta päätin mennä - surkua ja ahdistusta on jo ihan tarpeeksi ilman että vasiten jäisin sivuun tilaisuuksista, joihin haluaisin mennä.
Musiikki oli loistavaa...
maanantai 3. elokuuta 2009
jos ja jos ja jos
Sunnuntaina ystävän kanssa kahvilla kaupungilla.
Puhuttiin siitä, miten hallitsematonta eläminen on - ja miten sitten kumminkin annetaan ymmärtää, että voisi hallita (elämää, terveyttä, parisuhdetta). Ystävä on himpun minua nuorempi, hänellä on reuma, jota tällä hetkellä lääkitään sytostaateilla. Hän sanoo antaneensa vasta hiljan itselleen anteeksi sen, ettei saanutkaan pidettyä tautia kurissa elämäntavoilla. Vaikka hän miten söi terveellisesti, liikkui, venytteli, noudatti kaikkia saamiaan ohjeita (ja vielä muutamaa omaansakin), hän ei parantunut. Ja sairastaminen tuntui rankaisulta, merkiltä, ettei olekaan tehnyt tarpeeksi tai hyvin tai edes riittävästi.
Kaikki hallitseminen syntyy lopulta pelosta, siitä pelosta, että kuvittelee asioiden (elämän, terveyden, suhteen) muuttuvan kestämättömäksi.
Pelottaa (jos ja jos ja jos) jos ne minun silmäoireeni ovatkin niitä, jotka etenevät ja sokeuttavat. Vanhuuden kuvitelmissani haluaisin säilyttää kaikki aistini edes jotenkin toimivina.
Eroamisesta luulisin selviäväni. Paitsi (jos ja jos ja jos) jos eroon yhdistyisi muutakin kuin ero. Jos puolisko päättäisi erota mennäkseen yhteen jonkun toisen kanssa ja hankkisi sen toisen kanssa lapsia, niin ketju tuntuu ajatuksena sietämättömältä. Meidän lapsikeskustelut ovat pelkistettyinä minun "ehkä" lapsille ja puolison "ei" lapsille. Puoliskon "ei" on pätenyt 40 vuoteen asti tässä ja hänen aikaisemmissa suhteissaan, minulla "ehkä" on ajatusleikki, joka ei vaadi toteuttamista. Mutta se ajatusleikki on kumminkin olemassa - minun mielessäni. Puoliso on "ei"-lauseellaan rajannut todellisuutta meidän molempien puolesta. Minulla on vain yksi elämä, joten tästä saan yhden rajan... Mutta olisi aika sietämätöntä, jos raja paljastuisikin myöhemmin vain sumeaksi toisen mielen oikuksi. Nyt lasten haluamattomuus (tai omalla kohdallani liian laimea haluaminen) yhdistää meitä ja erottaa meidät isosta osasta ikäisiämme lapsettomia pareja. Mies loikkaisi toiseen leiriin, jos hän haluaisikin lapsia.
Heh. Kaikesta huolimatta (tai juuri noista jos-lauseista johtuen) on ollut hyviä hetkiä. Näen juuri nyt oikein hyvin ja puolisko on tuossa lähellä
Puhuttiin siitä, miten hallitsematonta eläminen on - ja miten sitten kumminkin annetaan ymmärtää, että voisi hallita (elämää, terveyttä, parisuhdetta). Ystävä on himpun minua nuorempi, hänellä on reuma, jota tällä hetkellä lääkitään sytostaateilla. Hän sanoo antaneensa vasta hiljan itselleen anteeksi sen, ettei saanutkaan pidettyä tautia kurissa elämäntavoilla. Vaikka hän miten söi terveellisesti, liikkui, venytteli, noudatti kaikkia saamiaan ohjeita (ja vielä muutamaa omaansakin), hän ei parantunut. Ja sairastaminen tuntui rankaisulta, merkiltä, ettei olekaan tehnyt tarpeeksi tai hyvin tai edes riittävästi.
Kaikki hallitseminen syntyy lopulta pelosta, siitä pelosta, että kuvittelee asioiden (elämän, terveyden, suhteen) muuttuvan kestämättömäksi.
Pelottaa (jos ja jos ja jos) jos ne minun silmäoireeni ovatkin niitä, jotka etenevät ja sokeuttavat. Vanhuuden kuvitelmissani haluaisin säilyttää kaikki aistini edes jotenkin toimivina.
Eroamisesta luulisin selviäväni. Paitsi (jos ja jos ja jos) jos eroon yhdistyisi muutakin kuin ero. Jos puolisko päättäisi erota mennäkseen yhteen jonkun toisen kanssa ja hankkisi sen toisen kanssa lapsia, niin ketju tuntuu ajatuksena sietämättömältä. Meidän lapsikeskustelut ovat pelkistettyinä minun "ehkä" lapsille ja puolison "ei" lapsille. Puoliskon "ei" on pätenyt 40 vuoteen asti tässä ja hänen aikaisemmissa suhteissaan, minulla "ehkä" on ajatusleikki, joka ei vaadi toteuttamista. Mutta se ajatusleikki on kumminkin olemassa - minun mielessäni. Puoliso on "ei"-lauseellaan rajannut todellisuutta meidän molempien puolesta. Minulla on vain yksi elämä, joten tästä saan yhden rajan... Mutta olisi aika sietämätöntä, jos raja paljastuisikin myöhemmin vain sumeaksi toisen mielen oikuksi. Nyt lasten haluamattomuus (tai omalla kohdallani liian laimea haluaminen) yhdistää meitä ja erottaa meidät isosta osasta ikäisiämme lapsettomia pareja. Mies loikkaisi toiseen leiriin, jos hän haluaisikin lapsia.
Heh. Kaikesta huolimatta (tai juuri noista jos-lauseista johtuen) on ollut hyviä hetkiä. Näen juuri nyt oikein hyvin ja puolisko on tuossa lähellä
lauantai 1. elokuuta 2009
Ei huvita ajatella
Onnistunutta touhuilua lauantain alkuiltapäivästä lähtien. On pyöritty kirpparilla, torilla ja kaupassa, keitetty siikliä kattilallinen, syöty, imuroitu, luututtu keittiön lattia, kudottu eräitä rivejä yhtä tekelettä, josta toivon mukaan joskus tulee villatakki, keitetty mung-papuja, kuunneltu musaa, ruokittu kissoja ja surffailtu netissä.
Lauantaina aamupäivällä olin ylen embolla silmälääkärillä, joka lähtiessäni antoi pinon paperia mukaan, mukana glaukooma-opas. (Ei ole vielä, on vain normaalirajan yli kohonnut silmänpaine ja sukurasite ja -6,25 linsseissä... eli täyspotti glaukoomariskejä).
Perkeleen geenit.
Lauantaina aamupäivällä olin ylen embolla silmälääkärillä, joka lähtiessäni antoi pinon paperia mukaan, mukana glaukooma-opas. (Ei ole vielä, on vain normaalirajan yli kohonnut silmänpaine ja sukurasite ja -6,25 linsseissä... eli täyspotti glaukoomariskejä).
Perkeleen geenit.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
