Kartalla?

Luin vanhoja 'ruumis'-tagilla varustettuja kirjoituksia, halusin tarkistaa, mitä olen kirjoittanut seksistä, ruumiistani ja häpeästä. Välillä epäilen todellisuutta ja nykyhetkeä. Mietin, mustamaalaanko mennyttä, kun tiedän että se (yhteinen aika ex:n kanssa) on saavuttamatonta ja ohitse.

Ei mikään ole mustavalkoista. Yhtäällä ja toisaalla ja kolmannessakin kohdassa olen kirjoittanut asioita, jotka nyt tuntuvat pintaraapaisuilta. En tajunnut, mitä kaikkea fyysisyyden ongelmiini liittyi (en varmaan vieläkään).

Jälkikäteen tajuilen asioita ja yritän muistaa, etten senhetkisellä tietämyksellä olisi kyennyt sen kummempaan kuin kykenin. Pidin seksinjälkeisiä itkujani ja ahdistuskohtauksiani käsittämättöminä ja lopulta opin olemaan itkemättä ja ahdistumatta ainakaan kovin näkyvästi ja joka kerralla. Miten voi tietää, että jokin on vialla, kun ei saa otetta siitä asiasta eikä se vialla oleva asia ole koskaan ollutkaan kunnossa? Hirveän pitkään opettelin ajattelemaan oikein - siis koitin päästä pois häpeän ja huonoudentunteista. Sinänsä ihan hyvä, en vain tajunnut, että meidän suhteen kuviot osin ylläpitivät häpeän- ja huonoudentunteitani.

Jotain tajusin kyllä. Muistan esim. e-pillereiden käyttöä aloittaessani ajatelleeni, että ehkei sitten mies enää seksin jälkeen heti vetäydy minusta. Sitä ennen olin yrittänyt kierrellä asiaa, sanonut että olisi kiva, jos mies jäisi hetkeksi jälkikäteen lähelle. No, jäihän se, mutta makasi korrektisti toisella sängynpuoliskolla, eikä koskettanut minua. En siinä kohden tajunnut miettiä pitemmälle - minähän olisin halunnut jälkikäteishellittelyjä, minuun olisi voinut vaikka perustaa leirin ja se olisi ollut pelkästään kivaa.

Lisätään tähän ne yhdyntäpelot ja -kivut, joita minulla oli. Ne kääntyivät henkilökohtaisiksi vaatimuksiksi minulle (mieleni sisällä siis): en saisi pelätä enkä saisi tuntea kipua. Kun kieltämiset eivät muuttaneet tosiasioita, olin entistä häpeilevämpi. Tuntui etten pysty edes normiseksiin, joka tietysti sujuu kaikilta muilta. Jossain kohden muistan ajatelleeni, että minun ja miehen on pakko jatkaa yhdessä - hän kun tuntui kaikesta huolimatta suhtautuvan aika tyynesti epäkelpoon ruumiiseeni.

Minun pitäisi oppia arvostamaan ja kuuntelemaan ruumistani. En minä tästä kropasta eroonkaan pääse ennen kuolemaa. Olen edennyt siitä, mikä oli tilanne joskus kaksikymmentä vuotta sitten, mutta en vieläkään ole sovussa.

Sisäinen ääni

Vagner osui yhteen ytimeen.

On ollut aika hämmentävää olla suurimmaksi osaksi raivoissaan jo seitsemättä kuukautta. Minähän olen tähän mennessä harrastanut kiukun kutistamista - aiheet ovat olleet "ei niin Vakavia" ja suuttuminen on ollut "tyhmää" ja "lapsellista". Löytyi minustakin sisäinen raivotar, lopulta. Enkä osaa pitää raivoani enää lapsellisena tai aiheita mitättöminä. Tunne on ollut hyvin totta ja se on ollut pakko ottaa vakavasti.

Tämäkin kai menee joskus ohi. En haluaisi mennä hautaan asti raivo kaverina.

Näkyväksi, ties monettako kertaa...

Poistelin täältä kymmenittäin viestejä taannoin. Olin jo lopettamassa tämän kirjoittamista - välillä ei huvita. Välillä kiusaa se, että ilmeisesti ex on lukenut tätä ja ehkä lukee vieläkin. Toisaalta jos hän tätä lukee, niin se on hänen asiansa. Maailmassa on miljoonia muitakin blogisivustoja, ei ole mitään pakkoa tulla juuri tänne luuraamaan.

Omassa pienessä päässäni olen osin kirjoittanutkin jotkut aikaisemmat tekstit sillä ajatuksella, että ex kenties ne lukee. Ei erityisen fiksua tai kypsää toimintaa - mutta en osannut tehdä muutakaan. Puin asioita lähinnä kirjoittamalla. Se on ensimmäinen tapa - siis jos kykenen löytämään sanoja. Todelliset ongelmat alkavat siinä kohdin, kun sanoja ei tavoita, kun en tajua, miltä tuntuu, kun on vain muodoton möykky. Koko viimeisimmän vuoden aviossa olo olo sellaista muodotonta möykkyä, jolle en löytänyt sanoja. Myöhemmin on selityksiä ja tunteita ja merkityksiä tullut tulvimalla.

Ajattelin jatkaa tätä, toistaiseksi. En halua leikkiä kuurupiiloa ja perustaa jonnekin uutta blogia x, jossa kirjoittaisin taas eri nimimerkillä. Minulla on paha taipumus piiloutua ja suojautua. Se, etten kirjoita omalla nimellä, on yhdenlaista suojatumista, mutta sen pitemmälle - kirjoittamisen lopettamiseen tai blogin vaihtoon - en ryhdy. Jos joku todellisen elämäni ihminen (ex tai joku muu) tätä lukee, niin lukekoon. Mitä sitten, jos lukee?

Makailin tänään ammeessa. Olin tajuavinani, että kirjoittaminen on se minun keinoni tulla näkyväksi. Se on syy kirjoittaa. Ei ole merkitystä sillä, mikä on kirjoittamisen muoto - fiktio, blogiteksti, kynällä kirjoitettu päiväkirja, kirje, sähköposti - pääasia, että kirjoitan. Jos en kirjoita, olen vielä enemmän hukassa kuin yleensä, vielä näkymättömämpi ja pienempi.

Viikon takaista musiikkia

Talvi jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Kirjoitin ja pyyhin pois.

Kirjoitin taas ja pyyhin pois.

Perkele.

Jos tämä tällaista tulee olemaan, niin taidan sittenkin lopettaa tämän blogin.

Vai pitäisikö kirjoittaa - vastavirtaan?

Jotkut asiat pysyvät

- kuten musiikki.

Keikka viikossa pitää naisen hengissä.

Vähän siivoilin täällä...

toinen vaihtoehto oli lopettaa koko blogi. Poistin suurimman osan erokirjoituksista. Ehkä juttujen poistaminen auttaa pääsemään irti, oikeasti.

Hengissä

... tänne en ole jaksanut krijoittaa.

Sama ilmiö on ollut ennenkin: kirjoitan itseäni jumiin. Kun kirjoitan, jään kiinni kirjoittamiini tunteisiin aina vaan enemmän ja enemmän.

Eli en juuri ole kirjoittanut viime viikkoina.

Pelottaa etten selviä tästä sittenkään. Tai että tähän menee loputtomasti aikaa, loppuelämä suunnilleen. Tuntuu, ettei tämä talvi lopu ikinä.

Hah, näin positiivinen maaliskuun aloitus.