Oivallus tässä sopassa.
Olen listannut mielessäni näitä ex:n ja meidän suhteen huonoja puolia, selittänyt itselleni sitä, miksi ei ollutkaan niin paha, että ex lähti toisen naisen matkaan. Rautalangasta väännettynä: ex:n kanssa oli aika paskamaista, ja onneksi pääsin siitä paskasta eroon, kun äijä häipyi. Silti on surettanut ja itkettänyt, ja sekös tuntuu turhauttavalta.
On minulla osuuteni siinä, miksi oleminen ex:n kanssa ei sujunut. Minähän jätin kertomatta omista toiveistani ja tarpeistani, piilottelin itseäni. Ihan alussa oli vielä yritystä - esim. avoliiton alkuvaiheissa kyselin, mikä olisi semmoinen läheisyysjuttu, joka olisi helppo toteuttaa ja joka ei ahdistaisi kumpaakaan. Tarkoitus oli myös sanoa, että minä tarvitsen läheisyyttä ja tuntuu aivan helevetin ahdistavalta, jos pyörin minulle rakkaan ihmisen kanssa samassa huushollissa päivätolkulla ilman että fyysisesti kosketamme toisiamme. Sovittiin, että halataan ennen nukkumaanmenoa. Luulin sen olevan alku jollekin, mutta se meidän välinen läheisyys ei laajentunut mihinkään, kun ex-miehellä ei ollut tarvetta läheisyyteen minun kanssani. Joskus itse ulos lähtiessäni menin halaamaan miestä. Olisi pitänyt tehdä niitä halauksia enemmän, mutta en jaksanut ponnistella. Moinen spontaani lähentyminen vaati liikaa minulta, kun toinen oli epämääräisellä tavalla torjuva jatkuvasti.
Minun on pakko miettiä oma osuuteni tässä sopassa. Ilman oman osuuden tiedostamista en selviä eteenpäin, vaan jään siihen ansaan, että epäilen ja pelkään ja hätäilen siinä seuraavassa suhteessa ja kuvittelen, että kohta mies lähtee aivan niin kuin ex lähti. Jos ihmiset lähtevät noin yleensäkin aivan miten sattuu suhteista - ilman että puolisko on mitenkään osallisena lähdön syihin - niin en halua olla suhteessa enää ikinä. En siedä sitä, etten voisi itse millään lailla vaikuttaa siihen, loppuuko suhde vai ei. Helevetti, minähän olen 50% suhteesta! Tai ainakin minun pitäisi olla... Ex:n kanssa tuntui välillä sitä, ettei hän missään suhteessa ollut, vaan eleli ihan sinkkuna. Ei hänellä muita suhteita ollut, mutta hän rytmitti arkensa minusta riippumattomasti, vaikka elimme saman katon alla. Hän eristäytyi omaan huoneenseensa nukkumaan päiväunia tai roikkumaan netissä tai pelaamaan. Minun piti ponnistella sen iltahalauksenkin kanssa - on vaikea lähestyä ihmstä, joka istuu selkä päin, näyttöä kohti kumartuneena. Tunsin monesti itseni lapseksi, joka yrittää herättää aikuisen huomion. Se oli helvetin ahdistavaa.
Tavallaan itse erosin ex:stä, kun lakkasin yrittämästä niiden minulle tärkeiden asioiden esiin tuomista. Läheisyyden puutteesta kirjoitan, kun se oli isoin tärkeä mutta puuttuva asia. Kun lakkasin yrittämästä, niin etäännyin - ja ex oli jo valmiiksi etäällä. Ei siinä kohden tarvitse olla avaruusfyysikko ymmärtääkseen, miten helposti kahden toisistaan etäällään olevan liittoon tulee kolmas osapuoli.
En osaa tuntea syyllisyyttä siitä, etten jaksanut yrittää. Yritin mielestäni riittävästi - ja toinen taas ei yrittänyt lainkaan, ex oli muodollisesti tyytyväinen suhteeseen. Ajoittain tunnen itseni ihan hirveän vialliseksi suhteemme läheisyysongelmaisuuden takia. Ex muutaman kerran sanoi minulle ääneen, että hänen mielestään minä en tahdo läheisyyttä. (Mistä hän sen tiesi? Ehkä lähetän ristiriitaisia viestejä, torjun vaikka haluan. )
On vaikea uskoa, että tämä joskus toimisi. Vanhemmillani ei ole toiminut. En ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joissa läheisyys olisi ollut helppoa ja vaivatonta ja olisin ollut täysin hyväksytty läheisyydessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä tässä isoin kysymys on se, etten itse hyväksy omia läheisyydentarpeitani, vaan pidän niitä lapsenomaisina ja toisarvoisina. Tällä hetkellä niiden on pakkokin olla toisarvoisia, sillä ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin fyysistä läheisyyttä kokea.
