Vaitonaisuus

Terapian jälkeen tuntui siltä, että olen löytänyt taas yhden kaikenkattavan selityksen, paikan jossa olen vääntynyt vinoon.

Tulkitsen ihmisten hiljaisuuksia ja vaitonaisuutta, varmasti kaikki tulkitsevat. Mutta minä tulkitsen muiden hiljaisuuden itseni kautta: minua arvostellaan (ei vaan osata suoraan sanoa asiaa), minusta ollaan huolestuneita, minua paheksutaan, minulle ollaan vihaisia. Hiljaisuus on täynnä kielteistä minuun liittyvää puhetta.

Tiedän, että kuvittelen. Tiedän etten oikeasti tiedä, mitä itse kunkin hiljaisuus tarkoittaa. Mutta nuo tunnetulkinnat syntyvät automaattisesti. Ryhmässä sanojeni jälkeen seuraa hiljaisuus -> nyt mokasin, sanoin jotakin tyhmää. Työkaveri ei tervehdi ohi mennessään -> mistä se on suuttunut, siitäkö, että asia x on hoitamatta? Istumme hiljaa miehen kanssa autossa, mies ajaa -> se olis varmaan mieluummin yksinään, minä häiritsen sitä...

Muiden vaitonaisuus saa minut tuntemaan itseni syylliseksi. Syylliseksi ihan vain siihen, että olen mikä olen. Tilanteesta ei ole ulospääsyä niin kauan kuin muut pysyvät hiljaa - jos täytän puhumalla hiljaisuutta, niin moitin itseäni lörpöttelijäksi. Jos olen hiljaa, niin käyn mielessäni hiljaista oikeudenkäyntiä. Paikkani on syytettyjen penkillä, mutta rikos on epäselvä.

Tämä sopii kovasti yksiin vanhempien hiljaisuuksien ja kasvatusmetodien kanssa.

Tässä kuviossa on se huono puoli, että hiljaisuuksia syntyy aina silloin tällöin, väistämättä. Hiljaisuuksia luultavasti on enemmän kuin huutoa tai kovaa ääntä (ymmärrän, että ne voivat synnyttää ihan vastaavanlaisia tulkintoja).

Jollain lailla on pakko muuttaa tulkintoja. Helvatti, koko ikäni olen tulkinnut noin.

Tarvitsisi napata kiinni näistä tulkinnoista. Ihanko totta työkaveri oli vihainen minulle? Miten niin mies haluaisi olla rauhassa minusta?